”helmi kekkonen vieraat”

Aikainen aamu, tyhjä asunto, korvissa Paula Vesalan sointi edelliseltä illalta, pehmeää ja hiljaista, kaikki hyvin.

Ja ihan päin helvettiä.

Kritiikkien odotus on kauheaa. Sitä yrittää olla ajattelematta ja sitä ajattelee kokoajan.

Joka aamu minä kirjoitan googleen ”helmi kekkonen vieraat”, toivon parasta, pelkään pahinta.

Joka ilta minä kirjoitan googleen ”helmi kekkonen vieraat”, toivon parasta, pelkään pahinta.

Tätä on vaikea kuvailla, edes myöntää.

On epämukava, levoton, ärtynyt, apea, ujo olo.

On jännittynyt, odottava, kupliva olo.

Kiikunkaakun, mihin suuntaan päivä ja yö kallistuu, epävarmuus väreilee kaiken yllä koko ajan, mikä tahansa on mahdollista.

Kauniita, hyviä arvioita on jo tullut. Ja muitakin, mutta sellaista se on, ei voi mitään, eikä oikeastaan pidäkään voida, en minäkään pidä kaikesta. Mutta myönnän, joskus joudun pakottamaan itseni pois koneen äärestä etten osallistu keskusteluun, selitä että ei ei ei ei, ei se noin mennyt vaan näin, miksi te ette ymmärrä??

Uskokaa kun sanon ettei ylläolevan myöntäminen tuo kovin ylevää oloa, että antaisin paljon jos voisin suhtautua kaikkeen tähän paljon viileämmin ja ammattimaisemmin, mutta totta se on.

Kuin on myös se, että toiselle hajuton ja mauton on toiselle niin raskas ja viiltävä että lukeminen on mahdotonta. Että kaunis voi olla ruma ja onnessa asua suru, että kaikki me luemme tarinoita omia tarinoitamme vasten, odotamme jotain mitä emme ehkä edes tiedä odottavamme.

Ja se, että jokainen kirjasta sanottu sana ja lause on parempi kuin hiljaisuus.

Hiljaisuus on helvetti.

Ja sitten käy niin että joku onnistuu tavoittamaan jotain juuri oikein, ehkä jopa melkein vahingossa, sivulauseessa, en tiedä, mutta nähdä juuri sen mistä olen kirjoittanut:

Juuri kun aloin todella uppoutua yhden henkilön tarinaan, se loppui ja toinen alkoi. Luvut eivät ole välähdysmäisiä, joissa olisi mukana vain tämä hetki, vaan niissä palataan myös menneisyyteen, kerrotaan jokin käännekohta tai rankka kokemus henkilön historiassa. Lukija ehtii kiintyä ja kiinnostua, ja sitten: käännetään katse.

Ehkä tämä on metafora elämälle; sille miten keskeneräisiä tai puolinaisia käsityksemme monista ihmisistä ympärillämme ovat.

Kyllä, kyllä se on.

Pinnan alla, ihon ja sanojen alla, on se ihmisyyden herkin ja syvin olemus, se minkä me toisistamme yritämme ja haluamme nähdä jotta me voimme ymmärtää heitä, mutta joka niin usein pysyy piilossa, välähdyksinä saattaa nousta pintaan kunnes taas katoaa, ja siitä minä haluan kirjoittaa, siitä taitteesta, tässä mutta silti poissa, lähellä ja niin kaukana, eikä ainoastaan toisilta vaan niin usein myös itseltämme.

Minä haluan piirtää kuvaa siitä mikä on todellista. Kertoa ihmisistä sen mitä voisin todellisuudessakin heistä kertoa. Koska on hetkiä jolloin me voimme nähdä jotain kokonaista, päästä kurkistamaan pinnan alle, mutta ne hetket vilahtavat aina ohi, aina. Emme me voi nähdä toisiamme ehjinä, kokonaisina, täydellisinä kertomuksina jossa on alku, keskikohta ja loppu. On aina jotain mitä me emme näe, tavoita, kohtaa, ymmärrä.

Tässä, mutta silti poissa.

Hanna Weseliuksen blogissa on kiinnostava pohdinta elämän ja tarinan ja kirjallisuuden olemuksesta ja yhtälöstä, tämän tunnistin niin:

Jossain vaiheessa 2010-lukua huomasin, etten enää pysty lukemaan perinteistä juoniromaania. Henkilöt tuntuivat keksityiltä, mitä romaanihenkilöt ovatkin. Olin tottunut uskomaan fiktiivisiin henkilöihin (maailman hilpeän ja kummallisen logiikan mukaisesti usein jopa enemmän kuin todellisiin henkilöihin), mutta usko oli yhtäkkiä kadonnut. Luin romaania ja kysyin koko ajan: Miten niin? Miten niin tämä ajatteli näin? Miten niin nämä asiat tapahtuivat näin? Miten niin kaikki on taustoitettavissa näiden keksittyjen henkilöiden keksityillä lapsuuden tapahtumilla ja sukuhistorioilla? Miten niin kronologia, miten niin syy ja seuraus?

Elämä on keskeneräistä. Järjetöntä. Ailahtelevaa. Hataraa. Kaunista. Kauheaa. Se murtuu ja se murtaa, vie mennessään ja heittää eteen sen mitä pyydät ja sen mitä et, toiveet ja pelot räiskyvät keskenään, tunteet ja ajatukset tuuppivat toisiaan, sydän lyö niin kauan kuin se lyö, matka on pitkä ja outo ja ihana.

Ei ole olemassa yhtä ehjää maailmaa ja tarinaa.

On joukko kohtauksia joista voi nähdä vilauksen siitä mikä on totta.