Yksinäiset tytöt

Rakastan Lena Dunhamia, kritiikittömästi, voisin sanoa. Kaikki mitä hän tekee, osuu. Ensimmäinen reaktioni saattaa olla ihastunut tai hämmentynyt, minua saattaa ärsyttää, itkettää tai naurattaa, mutta tärkein ajatus on ihan joka kerta: miten olisin tarvinnut sinua silloin kun olin 15-vuotias!

Jemima Kirkea rakastan siten että haluaisin olla hän tai vähintään mennä hänen kanssaan naimisiin.

Se, että maailmassa on heidänlaisiaan naisia tekee minut hyvin, hyvin onnelliseksi. Vähemmän yksinäiseksi. Vähemmän epävarmaksi.

Lena and Jemima, Brooklyn, New York.

Kuin myös tämä Lonelyn alusvaatekampanja, jossa he(kin) ovat mukana.

Katsokaapa. Naiset kampanjan kuvissa näyttävät jotenkin niin itseltään, levollisilta, heissä ei ole kiinnostavaa se minkä ikäisiä, kokoisia tai värisiä he ovat, onko heillä arpia ja juovia, vaan se että heistä näkyy elämä, eletty, oma. Ja samalla kuvissa on jotain universaalia; jaettu, tunnistettava kokemus omissa nahoissaan olemisesta, itsensä hyväksymisestä, tai ainakin siitä ikuisesta pyrkimyksestä sitä kohden.

Olen miettinyt aihetta viime aikoina paljon. Sitä että joku ymmärtää, tajuaa. Hyväksyy. Koska olen tässä lähiviikkoina tarvinnut ystäviäni enemmän kuin aikoihin. Enkä nyt tarkoita ainoastaan iltoja, aamukahveja, viinejä, elokuvia, leikkipuistoja ja sellaisia arkisia juttuja joissa toki asustaa rakkaus ja onni, vaan sellaista ”koska sinä olet siinä minä pysyn kasassa, olen.”

Tämä kaikki kuulostaa niin dramaattiselta ja vähän hölmöltäkin, itsekeskeisyyteni ja itsetietoisuuteni on saavuttanut jonkun lakipisteensä, nyt suunnitelmissa on rauhoittua, kääntää katse, keskittyä maailmaan ja uusiin töihin. Olkoonkin että se on niin vaikeaa juuri nyt. On niin paljon helpompaa vain käpertyä. Ajatella olevansa sillä tavalla yksinäinen ettei kukaan kuitenkaan ymmärrä.

Mutta kun sen oven sitten avaa, astuu ulos aurinkoon, vastaa puhelimeen, tapaa ystävän, itkee vähän (tai paljon) jos itkettää, purskahtaa nauruun, lukee kirjaa, halaa, suutelee, ottaa syliin, sitä huomaa että maailma on sittenkin olemassa ja myös hyvä, että niin paljon on vielä edessä vaikka jotain onkin päättynyt.

Sanon itselleni: et enää koskaan kirjoita sitä kirjaa minkä kirjoitit. Se on ohi. Hyväksy se, jatka matkaa. Huomaa, että kaiken sen ujon ja apean sekamelskan keskellä vain yksi kuva, vaikkapa yhden alusvaatekampanjan kuva, saatta sysätä mielesi vähän sivuun, hyvällä tavalla, lempeästi, muistuttaa siitä että ette sinä ja sinun työsi ja murheesi niin ihmeellisiä olekaan, useimmiten ihan päinvastoin, ne ovat pieniä, niin pieniä että jokin paljon pienemmältä näyttävä asia kuten yksi valokuva, saa ne katoamaan ja ajatukset virtaamaan tämän tekstin muotoon jossa ei oikein ole päätä eikä häntää mutta jonka kirjoittaminen tuntuu hyvältä. Että kaikki on sinulla ihan hyvin. Ei. Hyvin.

Siispä syyskuu, aloitetaan alusta.

Ja: luettuani teidän kaikkien kommentit ensimmäiseen juttuun halusin lähettää kirjani teistä jokaiselle, mikä ilo olette, kiitos! Mutta se menisi nyt nimimerkille Kukoo, lähetätkö mulle siis yhteystietosi!