Peiliin katsomisen paikka

 

Kesällä istuin junassa ja kirjoitin puhelimen muistiinpanoihin näin:

Nuoret tytöt, Kalifornia, rakkaus!!!

Muistan sen aamun ja hetken kun kirjoitin nuo sanat mutta en muista mitä niillä tarkoitin. Kolme huutomerkkiä antavat ymmärtää että kyseessä oli jotain tärkeää, merkittävää.

Todellisuus on luultavasti jotain ihan muuta.

Tätä on ollut ilmassa nyt jo jonkin aikaa, viikkoja, kuukausiakin.

Elän ja hengitän asioita jotka ovat itselleni tärkeitä, sisään ulos, sisään ulos, omat tunteet, omat kokemukset, minä minä minä, pieniä murheita joiden annan kasvaa valtaviksi, iltoja joina annan itselleni luvan vajota itsesääliin ja apeuteen koska kirjaani ei arvostella sanomalehdissä, koska minulla on yskä, koska en opi piruettia ja sotkeudun tanssitunnilla ajatusteni lisäksi myös jalkoihini, koska nukun huonosti, koska joudun kirjoittamaan tiukkaa aikataulua vasten, koska en tiedä uskallanko enää koskaan kirjoittaa yhtään kirjaa, koska tiedän etten muutakaan voi, koska sitä, koska tätä, minä minä minä, itken niin kauan että tajuan itsekin jo naurettavuuteni mutta käännän vain kylkeä ja jatkan.

Ja yhtä monta kertaa kun olen vajonnut olen seuraavassa hetkessä päättänyt että nyt riittää. Ja tässä sitä taas ollaan.

Lohduttaudun ajatuksella että tämä on osittain ammattitauti. Kun on useamman vuoden käpertynyt mielen sisäiseen maailmaan, vaalinut, rakentanut ja kasvattanut jotain minkä on sydäntä ja varpaita myöten uskonut olevan kertomisen arvoista ja tärkeää, on siitä irti päästäminen ja maailmaan astuminen vaikeaa. On se.

Ja vielä vaikeampaa se on silloin jos on niin tyhmä ja hullu että luo itselleen ja kirjalleen odotuksia. Että sitten se luetaan ja arvostellaan ja ymmärretään ja jossain jotain liikahtaa, jotain muuttuu, jotain tapahtuu. Että kaikella sillä työllä on vaikutus ja merkitys. Että minulla on merkitys.

Se odotus on inhmillistä, varmaan tarpeellistakin jotta työn saa tehtyä, että on jotain mitä odottaa, mutta jotenkin sen kanssa olisi opittava elämään ilman että elämästä tuntuu katoavan merkitys noin kuukausi kirjan ilmestymisen jälkeen vain sen takia että niitä ihmeellisiä ja järisyttäviä liikahduksia, muutoksia ja kokemuksia ei tulvikaan ovista ja ikkunoista aamusta iltaan, ettei tämä minun kirjoittamani kirja sen ihmeellisempi tai tärkeämpi ole kuin ne muutkaan, miksi olisikaan. Koska haluan myös uskoa siihen että jokaisella kirjalla, jokaisella tarinalla, on paikkansa, osansa, tilansa. Tavalla tai toisella. (Toisaalta kysymys siitä julkaistaanko kirjoja silti liikaa on myös validi ja kiinnostava. Mutta tunnen olevani hieman jäävi sitä arvioimaan. En tiedä, ehkä palaan tähän myöhemmin.)

Mutta kaikki ne sisällä kieppuvat ja räiskyvät alhot, katkeransuloiset, kateelliset, hävettävät ja välttämättömät odotukset ja tunteet. Niitä ei pidä vähätellä mutta niiden ei myöskään pidä antaa määrittää oloa, eloa tai tätä työtä. Varsinkaan silloin kun järjellä tietää että oikeasti, oikeasti, kaikki on hyvin.

On rakkautta, ruokaa ja koti. On lapsi joka saa nukahtaa lämpimään vuoteeseen pehmopupu kainalossaan joka ilta, terve ihana viaton lapsi joka ei tiedä miltä pommikoneet, kiväärit tai sarjatulitus kuulostaa, joka ei edes tiedä mitä ne ovat. On kauniita, lahjakkaita, innostavia, kiinnostavia ystäviä ja kiehtovia iltoja ja keskusteluja, on kirjoja, elokuvia ja näytelmiä, on kristallinkirkkaita aamuja, leikkipuistoja, tanssitunteja, rahaa kukkarossa, ei paljon mutta kuitenkin, on kaulahuivi jonka suojiin kääriytyä. On suruja joista en edes mitään tiedä, kolhuja joilta olen säästynyt, kipua jota en tunnista.

On suunnitelmia ja toiveita,  on mahdollisuus tehdä muutoksia ja auttaa, on tilaa tuntea ja kokea.

On niin paljon.

Siksi on katsottava peiliin silloin kun aihetta on.

On annettava valon siivilöityä lehtien, sanojen, rivien, ajatusten, toiveiden ja halun lävitse, nähtävä se mikä on kaunista, autettava aina kun se on mahdollista.

On rakastettava ja tehtävä töitä, nukuttava ja elettävä. Koska se on mahdollista. Ja se on jo ihan helvetin paljon se.

 

2 kommenttia artikkeliin ”Peiliin katsomisen paikka

  1. Kiitos tästä.
    Tämä oli ihan mielettömän tärkeä teksti ja ajankohtainen ainakin itselleni näin syksyn alakuloisuuden ja sumun keskellä. Hyvä muistutus siitä, että joskus tosiaan pitää katsoa peiliin ja todeta, että kaikki on kuitenkin ihan hyvin.
    Sun ansiosta muistin taas sen. Tai hetkittäin se muistuu kyllä mieleen, mutta unohtuu kaiken muun, kiireen ja ahdistuksien keskellä aika useasti.

    Kiitos herätyksestä.

    Tykkää

    1. Syksyn alakuloinen sumu, niinpä, ja kaikesta kirkkaudesta huolimatta. Mullekin teki havahtuminen hyvää, moni ajatus ja tunne kuin itsestään löytänyt paikkansa, tai ainakin löytämässä.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s