Sateisten päivien jälkeen

Messukeskuksen valot ja äänet jäävät mieleen, semmoista kohisevaa janaa, alkaa ei mistään ja loppuu ei mihinkään, joukossa tuttuja kauniita kasvoja, hymyjä, keskusteluja, viinilaseja, täyteen ahtautuneita pöytiä, yllätyksiä, remakointia, vähiä yöunia,

kodin hiljaisuudessa voi rouskuttaa hapankorppuja ja käydä sateisia päiviä läpi vaikkei se välttämättä ole tarpeen, sen kun kieppuvat ja humisevat, tärkeimmät jäävät, niin ne tekevät, joka vuosi tähän aikaan kun en oikeasti edes tiedä onko ulkona satanut vai ei,

ja joka vuosi minä ostan vähemmän kirjoja ja kuuntelen liian vähän haastatteluja koska en muista aikatauluja tai jos muistankin on koko ajan jossain jotain muutakin, en minä osaa siellä keskittyä, jos joku osaa haluaisin kuulla miten se on mahdollista, vaikka tuskin se mitään muuttaisi,

minä rakastan niitä täyteen ahtautuneita pöytiä ja keskusteluja Raymond Carverista äitiyteen, Ethan Hawkesta e-kirjoihin ja Lauri Viidasta parisuhteisiin, niin paljon mahtavia tyyppejä joita näkee aivan liian harvoin, kumma joukko kummallisia, tavallisia, epävarmoja, huumorintajuisia, fiksuja ja lahjakkaita yksilöitä joista päivien ajaksi tulee yhteisö, ainakin melkein, ehkä, tai mistä minä tiedän, mutta minun mielessäni,

ja samalla se kaikki on työtä, arkea, miten hullunkurista, mutta on oma kirja josta puhua ja jota myydä, muista tämä ja tuo, teema, kerronta, prosessi, mutta se on oma, onneksi on, siitä on helppo puhua, vihdoin on,

ja sitten niiden päivien jälkeen tulee sunnuntai enkä enää pysty enkä jaksa ja kuljen krapulassa läpi unisen kaupunginosan elokuviin ja katson Bridget Jonesin joka on hyvä eikä kuitenkaan ole, joka liikuttaa minua oudoissa kohdissa ja tekee minulle kevyen olon, kotona minä ajattelen että tämä ihana hiljaisuus, ei muuta,

se oli sitten siinä,

hetken haikeus on ohutta mutta olemassaolevaa,

ja laukusta löytyy kaksi kirjaa ja kuohuviinipullon korkki.