Lempi

En tiedä miten tämän aloittaisin, en oikeastaan edes tiedä pitäisikö minun tästä mitään kirjoittaa. Mutta olen niin hämmentynyt, että on pakko.

Koska tämä vuoden kehutuin esikoisromaani Lempi on tehnyt minulle täydellisen ulkopuolisen olon, sellaisen että lähetän ystävilleni viestejä että onko minussa jotain vialla, olenko hullu, mikä juttu tämä nyt oikein on?

Koska, apua, miten sen nyt sanoisin, ehkä se pitää vain sanoa: minä en pitänyt tästä kirjasta. No niin, huh. Siinä se nyt on. Minun totuuteni jota kukaan, siis oikeasti tähän mennessä kukaan, ei jaa eikä varmasti edes ymmärrä.

Teille jotka ette tiedä, Lempi on Minna Rytisalon Lapin sodan myllerykseen sijoittuva tarina rakkaudesta, intohimosta, valheista, kohtalokkaasta leikistä, sisaruudesta ja vähän myös siitä sodastakin. Se kertoo Lempi-nimisen naisen tarinan kolmen hänen läheisensä kautta: aviomiehen, aputytön (tuo on nykyaikana vähän outo sana, kodinhoitajan, apulaisen, piian?) ja siskon. Se kertoo elämän arvaamattomuudesta, sattumista, valheista ja yrityksestä selvitä hengissä, elää ja rakastaa.

Aluksi: Rytisalo on rakentanut romaaninsa kiehtovan ja hienon rakenteen jollaista harvoin näkee. Koska Lempi itse ei saa puheenvuoroa, on lukija näiden kolmen katseiden varassa. Kuka Lempi oli, mitä hänelle tapahtui ja miksi? Rakenteen lisäksi aikakauden yksityiskohdat ovat kohdillaan ja psykologinen ote hallussa. Rytisalo kuvaa Viljamin, Ellin ja Siskon heidän syvimpiä tunteitaan ja pimeimpiä salaisuuksiaan myöten. Kirjan takakannessa oleva ajatus siitä miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina, miten meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään, on hurja, rikas ja kiehtova, sellainen jota olen itsekin loputtomiin elämässäni ja työssäni pyöritellyt, koskaan siihen kyllästymättä.

Kaikesta tästä voisi kuvitella, että kyseessä olisi todella hieno romaani, kuten niin monen, siis kaikkien, mielestä on ollutkin.

Mutta.

Minä aloitin tämän romaanin neljä kertaa. Kolmella ensimmäisellä pääsin noin sivulle neljäkymmentä. Ensimmäinen osa on Viljamin äänellä kerrottu enkä minä päässyt sen rytmiin enkä tunnelmaan millään sisälle. Johtuiko se sodan runtelemasta, vaivalloisesta ja raskaasta maailmasta joka hyvin harvoin muutenkaan minua kirjallisuudessa kiinnostaa vai kielestä jonka yhtä aikaa naiivi ja rönsyävä vanhahtavuus (joka tarinan vuoksi on siis varsin perusteltu) jätti minut aivan liian kauas. En tiedä, ehkä molemmista. Mutta sellaiset lauseet kuten ”kun Kaikkivaltiaan kasvojen edessä aloit minulle, ja minä olin vapisevakätinen poikanen, untuvikko ja hontelo vasa, ennen kuin teit minusta miehen” tekivät minulle lähinnä kiusallisen olon ja olin jälleen kerran lähellä luovuttaa, tämä ei vaan olisi minun kirjani.

Mutta koska olin kuullut ja lukenut kirjasta niin paljon hyvää ja koska muutama muukin sanoi Viljamin osan olleen hieman haastava ja kirjan päässeen kunnolla vauhtiin vasta sen jälkeen, päätin neljännellä kerralla jatkaa loppuun asti.

Toinen osa on Ellin, tuon piikatytön. Hänen osuutensa oli ladattu niin täyteen kateutta, raivoa, ikävää, kiihkoa ja lähes väkivaltaista rakkautta, että minua ahdisti ihan kokoajan. Tuntui, että kaikki sen seitsemänkymmentä sivua toistivat yhtä ja samaa ajatusta, kuin jossain vihaisessa, ruikuttavassa ja synkässä kehässä olisi pyörinyt. Tässä kielen rytmi tosin oli enemmän (minun makuuni) kohdillaan, mutta silti, liian täyteen ladattu ja ahdettu, en tiedä miten on mahdollista esimerkiksi haistaa jotain vaikeaa. Ja osan loppua kohden läpi kirjan jatkuva, aluksi omalakinen ja hieno pilkutus, menetti tehonsa ja alkoi ainoastaan häiritä.

Kolmas ja viimeinen osa on Siskon, ja minusta kirjan paras. Sain hänen äänestään, motiiveistaan ja kivustaan kiinni, mutta samalla se oli myös kokonaisuudesta liian erillinen, nykyhetkessä kerrottu, eikä siten enää muuttanut kokemusta suuntaan eikä toiseen.

Viimeinen hetki ja lause oli upea, hienointa mitä kirjassa oli. Se, ja prologi, joka oli suurin syy miksi kirjan ennakkokappaleeseen alunperin keväällä tartuin.

Näin. Kuten sanoin, olen kovin hämmentynyt. Olen lukenut kymmeniä arvioita tästä kirjasta ja jokainen on lähes yksimielisen hehkuttava, kiittävä ja ylistävä, romaani joka ei voi jättää ketään lukijaansa kylmäksi.

Paitsi että minut se jätti. Täysin.

Ja haluan nyt vielä korostaa, että olen täysin tietoinen siitä miten hienosti ja taiten se on rakennettu ja ymmärrän jos sen maailma vie mennessään. Ja kun kyseessä on vielä esikoisromaani, on sen saama arvostus varmasti aivan paikallaan. Tässä nyt vain kävi niin, että liian moni tekijä sulki minut tyystin sen ulkopuolelle. Ehkä pitäisi vaan hyväksyä, että vaikka kaikki sanoisivat mitä, niin jos kirja ei kolmellakaan kerralla lähde niin on parempi vaan antaa olla. Ja kuten sanoin, mietin pitkään kirjoitanko tästä lainkaan koska missään tapauksessa en halua lytätä ketään tai mitään, mutta halusin myös itse yrittää ymmärtää mitä tämän kirjan kohdalla oikein tapahtui ja miksi.

Loppujen lopuksi ei ehkä mitään muuta kuin se, että tämä ei vain ollut minun kirjani. Sellaista sattuu. Joskus se vaan on hämmentävämpää kuin yleensä. Ja yhä minua vaivaa ajatus, tunne, että minulta jäi sittenkin jotain huomaamatta. Niin yksin tämän oloni kanssa olen.