välähdykset hänen katseessaan

 

Sunnuntaina kuljimme tytön kanssa läpi ohuen sateen, käsi kädessä, vähän vaitonaisina. Töölön kadut olivat tyhjiä ja hiljaisia, askeleet kopisivat märillä kaduilla.

Ajattelin, tunsin, nämä loppusyksyn päivät, ne olivat yllättäneet tahmeudellaan, jopa minut, marraskuun lapsen.

Mutta siitäkin huolimatta minussa kupli rakkaus, katsoin pientä vierelläni, hänen tarkkaavaisia silmiään, pehmeitä poskia ja kiharina laskeutuvia hiuksiaan. Oli ihana olla juuri siinä juuri hänen kanssaan.

En olisi halunnut olla missään muualla, kukaan muu. Joskus sen ymmärtää niin kirkkaasti että se tekee melkein kipeää.

Käännyimme kadunkulmasta, ovi oli raskas, vedimme sen yhdessä auki, astuimme sisään.

 

 

Samalla tavalla kun minä huumaannun niistä hetkistä kun rakkaus lasta kohtaan hyökyy ylitseni odottamatta, yllättävissä tilanteissa ja hurjana, minä huumaannun tunteesta kun menen hieman sekaisin.

Innostun, ilahdun, mykistyn, liikutun, vaikutun, rakastun, kaikkea yhtä aikaa.

Niki de Saint Phallen näyttely Helsingin Taidehallissa oli juuri tällainen kokemus.

Sellaisia ei tule vastaan usein mutta luojan kiitos toisinaan. Tätä edeltävä oli Bea Uusman Naparetken lukeminen, se ei jättänyt rauhaan, se jätti jäljen, tunnen sen nytkin kun kirjoitan tätä vaikka kirjan lukemisesta on melkein vuosi aikaa.

Mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun koin sen tyttäreni kanssa.

 

Käveltyämme taiteilijan omakuvan katseen alla rappuset ylös luin seuraavan tekstin:

Päätin jo varhain tulla sankarittareksi. Kuka olisin? George Sand? Jeanne d’Arc? Drag-Napoleon? Mitä ikinä päätinkään tehdä, halusin sen olevan vaikeaa, jännittävää, suurta.

Luin lauseen tytölle ääneen. Hän ei sanonut mitään, katsoi minua hetken ja jatkoi matkaansa, oli ihmeissään kaikesta, minä näin ne, välähdykset hänen katseessaan. Ja siinä minä olin, sellaisen hetken äärellä kun tuntee jokaisella solullaan että jotain alkaa, tapahtuu, juuri nyt.

Kuljimme läpi huoneiden, puolen tunnin jälkeen hänen keskittymisensä alkoi herpaantua, hän halusi mennä kahvilaan, ostaa postikortteja museokaupasta, päästä kertomaan isälleen mitä kaikkea oli nähnyt.

Minä en tiedä oliko tämä kaunista vai hurjaa, hän sanoi kun astuimme ulos.

Ehkä molempia, minä vastasin ja hän nyökkäsi tyytyväisenä.

 

Ei hänestä tarvitse tulla sankaritarta jos hän ei halua. Mutta haluan kertoa hänelle että mikä tahansa voi olla mahdollista. Että minun silmissäni hän on aina sankaritar.

Että on olemassa tällaisia naisia, tällaista taidetta.

Että sateisena sunnuntaina keskellä laahaavaa marraskuuta voi täysin odottamatta elää läpi muutaman tunnnin mittaisen säkenöivän ja inspiroivan onnen.