Työmatka

 

Lähden Espanjan Andalusiaan, taiteilijataloon, appelsiinipuiden katveeseen.

Siellä kuulema sataa, sielläkin, mutta siellä on myös oma huone.

Otan mukaani tietokoneen, kolme kirjaa, lenkkarit ja pehmeän hupparin jonka sain ystävältäni syntymäpäivälahjaksi,

(olen aina vähän rakastanut Kate Mossia)

ja perille päästyäni teen töitä,

kirjoitan läpi seitsemän päivän joka ikinen hetki kun siltä tuntuu.

 

Ei niin ettenkö olisi kirjoittanut tänä syksynä muutenkin, kyllä olen.

Kirjoitin kahdessa kuukaudessa melkein sata liuskaa ja sain aikaiseksi tarinan nimeltä Mimi Tähtisen uusi elämä.

En vieläkään tiedä miten se tapahtui mutta sen tiedän että sen kirjoittaminen oli riemukkaampaa ja raskaampaa kuin kuvittelin. Ja senkin, että joskus tarinat syntyvät kirjaimellisesti sana kerrallaan. Ensimmäinen, toinen, kolmas jne.

Kirjoita yksi sana, yksi ainoa, siitä se lähtee.

Muista tämä.

 

Koska  jälleen kerran on olemassa eräs varovainen alku, kuva, nainen joka istuu vieraassa keittiössä, piilottaa henkilökohtaiset tavarat matkalaukkunsa sisätaskuun.

Ja toinenkin, kaksi tyttöä ja syntymäpäiväjuhlat, mielikuvitus joka taipuu ja rakentuu.

Romaani ja lastenkirja. Ideoita ja ajatuksia. Haparoivia ja innostavia.

Salaa mietin ja yritän kaikin voimin olla miettimättä, että osaanko vielä, mitä jos en, mitä jos edellinen oli parasta mihin pystyn, rajapyykki? Että siinä se?

En tiedä. Mutta kirjoitettava on.

 

Siitä kun viimeksi sain tehdä töitä useamman päivän ilman kelloa on jo yli vuosi aikaa. Olo on kevyt ja odottava, samalla jännittynyt ja levoton, reunamilla jopa pelokas. Niin kuin on ollut enemmän tai vähemmän koko tämän vuoden, varsinkin syksyn, rauhalliset ja mutkattomat päivät olleet jossain missä lie.

No niin.

On vaikea lähteä kotoa, on ihana mennä. Jossain mielen sopukoissa tuntuu siltä että tuleva viikko saattaa olla jokin taitekohta. Olisipa.