Näin, täällä

Kahdentoista tunnin matkustamisen jälkeen me olemme perillä, ystäväni ja minä.

Juna-asemalla on vastassa pieni käppyräinen mies joka ei puhu sanaakaan englantia mutta nauraa sitäkin enemmän. Löydettyämme oikean talon pimeä on jo laskeutunut. Talo on satavuotias ja kaunis. Kerroksia on kolme, huoneita kolmetoista. Upeasti kaakeloidut lattiat ovat jääkylmät, sade ropisee ja hakkaa tauotta, kaikista ikkunoista vetää. Syömme pastaa ja juomme viiniä. Kolmas patteri on liikaa ja sähköt katkeavat. Kynttilänvalossa liikahtelemme hysterian, väsymyksen ja epäuskon välillä. Aina tämä sama olo, ihmetys, aamulla olin vielä kotona ja nyt tässä. Sähköt palaavat ja nukahdamme.

Minulla on kaksi peittoa, pyjama ja villasukat.

Täällä ei ole talvi mutta täällä on kylmä.

Aamu aukeaa sumuisena ja kosteana mutta valoa ja värejä on kuitenkin enemmän, kahvi on kuumaa ja hyvää ja keittiössä aamukeskustelu tunteikasta ja eloisaa. Talon ulkopuolella puissa notkuvat mandariinit ja leiskuvat kukat, mietin miksi Helsingissä on niin vähän sinisiä rappusia ja vaaleanpunaisia seiniä.

 

 

 

Uima-allas on iso ja tyhjä, mieleeni tulee kohtaus elokuvasta jota en muista. Olen onnellinen. Kirjoitan useamman tunnin, kirjoitan käsin ja koneella, rinnakkain. Paleltaa. Puen kolmannen paidan villatakin alle. Sade jatkuu. Sataa niin paljon etten ole tiennyt edes olevan mahdollista, läpi illan ja yön ja aamun.

Käyn tekstiviestikeskusteluja Finlandia-palkinnoista jotka minun mielestäni menivät hienoille ja kiinnostaville kirjoille, ja olen jälleen kerran iloinen siitä etten ole facebookissa, mukana ärtyneissä, turhautuneissa, raivokkaissa keskusteluissa jotka varmasti heittävät varjon monen ilon ylle. Että olen täällä. Irrallaan, poissa, alussa.

 

Luen Linn Ullmannin Rauhattomia ja se on järisyttävän ihana, haluan lukea sitä kokoajan,

Näkeminen, muistaminen, käsittäminen. Kaikki riippuu siitä missä ollaan.

 

Kirjoitan lisää, hitaasti.

Suikusta tulee vain kylmää vettä.

Juomme kahvia ja puhumme romanttisista komedioista, Riitta Jalosesta ja apurahoista.

 

Myöhemmin, yhtäkkiä, kaipaan lasta, hänen pehmeitä käsiään, nauruaan ja aamun tuoksua, unesta lämmintä kevyttä painoa, kaikkea hänessä. Kaipaan mutta huomaan edeltäviltä matkoilta tutun kaavan toistuvan, poissaolon paradoksin, tämä tuntien määrä ja vapaus täyttävät minut ja hän on minussa enemmän läsnä näinä päivinä, me emme ole sama mutta hyvin lähellä sitä, meidän on vaikea olla erossa mutta onnistumme siinä silti,

pienenä makasin mielelläni hänen vieressään ja silitin hänen hiuksiaan. Olin niin pieni että minulla ei vielä ollut sanaa kauneudelle, ei myöskään rakkaudelle; useimpien lasten tavoin olin kiinnostunut siitä mikä oli isoa ja mikä pientä, ja äidillä oli isot jalat ja isot korvat. Makasimme hänen parivuoteessaan jossa oli kultapylväät ja kukikas päiväpeitto, ja sain silittää hänen hiuksiaan samalla kun hän esimerkiksi luki kirjaa tai puhui puhelimessa.

 

Minun urhea tyttöni. Minä yritän parhaani. Minäkin ja myös näin.

Sitä on vaikea selittää, ymmärtää, mutta näin minä olen.