torstai

Syyskuun alussa kirjoitin,

Elämä on keskeneräistä. Järjetöntä. Ailahtelevaa. Hataraa. Kaunista. Kauheaa. Se murtuu ja se murtaa, vie mennessään ja heittää eteen sen mitä pyydät ja sen mitä et, toiveet ja pelot räiskyvät keskenään, tunteet ja ajatukset tuuppivat toisiaan, sydän lyö niin kauan kuin se lyö, matka on pitkä ja outo ja ihana.

Ei ole olemassa yhtä ehjää maailmaa ja tarinaa.

On joukko kohtauksia joista voi nähdä vilauksen siitä mikä on totta.

ja kolme kuukautta myöhemmin tunnen täsmälleen samoin.

Tietenkin, voisi ajatella, mihinkäs sitä tässä hetkessä muuttuisi, mutta toisaalta, onhan se ihmeellistäkin, jollain tavalla palata aina uudestaan takaisin, alkuun, tunteeseen välähdyksistä, hetkistä, keitä he ovat jotka näkevät elämän kokonaisuutena, tekevät pitkän tähtäimen suunnitelmia, pitävät kaikki langat kasassa, onko heitä, en tiedä.

Tämän syksyn tai voisin sanoa vuoden koska keväästä ja kesästä en kauheasti muista, mitä, missä ja milloin, aivan varmasti kirjoitin, kävelin, hengitin, pidin sylissä ja tanssin mutta muuten, ehkei se muu ole tärkeää,

mutta tämän syksyn kuvat, ne ovat kirkkaita eivätkä lainkaan niin kauniita kun etukäteen odotin, joukossa sellaisia epävarmuuden, väsymyksen ja surunkin hetkiä etten muista milloin, mutta myös juhlia, kohtaamisia, kirjamessuja, sanoja, halauksia, naurua ja onnea,

oivalluksia siitä että suunta on kaikesta huolimatta oikea,

ja nyt viimeisin,

ihmeellisin,

Runeberg-palkinto ehdokkuus.

Olen niin onnellinen ja ylpeä myös, Vieraat on minulle kirjoistani tärkein, laitoin siihen kaiken mitä osasin, ja sain apuakin, niin paljon, minun rakas nerokas kustannustoimittajani ja kustantamoni,

raadin perusteluissa sanottiin että nuori kirjailija on harvinaisen viisas ja rohkea yhtä aikaa,

en tiedä onko vähän hassua sanoa se ääneen ja vielä tällaisena ryöppynä kun sanat poukkoilevat sinne tänne ja pää on juhlista hattaraa mutta vieläkin itkettää ja tekisi mieli huutaa kattojen yli,

tämä ilo!