2016

 

Sanoin, että haluaisin listata tämän vuoden, kirjat, elokuvat, katseet, hetket.

Eksyin, pitkästä aikaa vanhaan blogiini, halusin nähdä mistä kaikesta olen kirjoittanut, kauan sitten, ajattelin, mutta eihän se niin ole, kuukausia vain.

 

Kirjoista.

”Pohjoisnavalla kello on kaikki ajat samalla kertaa. Jos kävelen pientä kehää myötäpäivään itse navan ympäri, saavun joka kierroksella päivämäärärajalle, ja jos ohitan tämän kohdan, hyppään vuorokauden verran ajassa taaksepäin.

Myönnän. Menin (Bea Uusman Naparetki– ) kirjasta hieman sekaisin. Intohimon määrästä, tarpeesta saada vastaus, ymmärtää. Siitä miten sanoista muodostuu visuaalinen kokemus. Siitä miten suurta iloa tuottaa lukea kirjaa ja unohtaa lukevansa koska kerrottua oikeastaan elää. Miten joku voikin osata kirjoittaa tällä tavalla, nähdä maailman näin? Tuntea näin suurta hulluutta menettämättä järkeään, rakentaa siitä hulluudesta jotain näin kaunista? Uskon, että tämä on paras kirja jonka tänä vuonna luen. Yksi parhaista koskaan ikinä.”

 

”Minä luen (Selja Ahavan Eksyneen muistikirjaa) ja ajattelen mummiani, muistan miten paljon hän unohti ja silti muisti, miten hän silti tunnisti ja tunsi kosketuksen, äänenkin, jos ei juuri oikeaksi niin ainakin läheiseksi ja onko sillä nyt aina niin väliä, kunhan se toi iloa, lohdutti.

Minä luen ja ajattelen tulevaisuutta, neljäkymmentä, viisikymmentä vuotta eteenpäin, millainen minä olen, olenko, tunnistanko tytön kasvot ja äänen, löydänkö kaupasta takaisin kotiin, uskallanko mennä kylpyyn, muistanko syödä, olenko turvassa.

En pelkää vanhenemista mutta kahta asiaa kylläkin, sitä etten enää näe ja että unohdan.

Olen täällä ja haluan nähdä missä olen, haluan muistaa mistä olen tullut.

Se ei ole paljon ja se on kaikki.”

 

” Ghana ikuisesti on kertomus perheestä ja afrikkalaisesta siirtolaisuudesta. Kulttuurien ja ihmisten törmäyksistä. Historiasta. Monitasoisesta ja -syisestä juurettomuuden, kaipauksen ja yksinäisyyden kokemuksesta.

Kerronta sekä tarina liikkuvat alati, aika venyy ja taipuu, muistot sekoittuvat nykyhetkeen ja takaisin, puheen rytmi on sydämen rytmiä, ja kaiken tämän Selasi rakentaa huolella, täydellisen vaivattoman tuntuisesti mutta ei täydellisesti, ja juuri siksi niin helposti lähestyttävästi. Hän kirjoittaa suuria sanoja, kohtaamisia ja elkeitä, hetkittäin hipoo pateettisuuden rajaa sitä koskaan ylittämättä.

Minä luin tätä pitkään ja hitaasti, koska halusin tuntea ja muistaa tämän tarinan, tämän äänen.”

 

Elokuvista.

”Ja ajattelin minä tätäkin elämää. Lapsen katsetta joka näkee niin paljon enemmän kuin ikinä tulen ymmärtämään. Rakkautta joka kumpuaa jostain joka on aina ollut, selkäytimestä, sielusta. Vanhemmuutta. Vastuuta. Valtavaa halua tarjota lapselle koti, turva ja maailma. Riemua jota hänen pelkkä olemassaolonsa luo.

Ajattelin suhteita, muistoja, ystäviä, miehiä.

Kesäöitä, käsiä ja kuulaassa valossa kylpeviä parvekkeita.

Mark Ruffaloa. Ajattelen usein Mark Ruffaloa.

Ilta kääntyi yöksi.

Hiljaisuus nurkissa, muistot niin lähellä, hulluja unia kaikista elämistä.”

 

” Rectifyn kuvaus ja kerronta on hidasta, ensimmäisen kauden kuusi jaksoa sisältävät noin viikon Danielin ja hänen läheistensä elämästä heti vapautumisen jälkeen. Ja juuri siinä hitaudessa piilee sarjan nerous. Daniel on ollut lukittuna koppiin kaksi vuosikymmentä. Yksi päivä vapaudessa tuntuu viikolta. Aurinko, ruokakaupat, autot, elokuvat, käytöstavat, kosketukset ovat kaikki ihmeitä. Maailma järisee kokoajan.

Ja niin järisee myös katsojan mieli.”

 

Vanhemmuudesta. Lapsestani. Yhteiskunnasta.

” Tyttäreni syntymä teki minusta äidin mutta se teki myös jotain muuta. Se sai minut ymmärtämään kuka minä olen. Mitä minä tarvitsen, mihin uskon ja luotan. Millaisen ihmisen minä haluan kasvattaa.

Minä uskon siihen että olemalla sellainen kuka olen olen myös parempi äiti. Että onnelliset äidit, onnelliset vanhemmat, kasvattavat onnellisia lapsia. Että se onni luo kodin ja lapsuuden tunteen ja ilmapiirin. Että elämällä siten minkä itse uskon oikeaksi ja hyväksi minä kasvatan tyttärestäni vahvan ja hyvän. Kun en yritä mahtua johonkin, jonkun muun määräämään ja rakentamaan muottiin ja rooliin.”

 

”Joskus, viime aikoina, eilen, tänään, tämä maailman meno on jumalatonta helvetti mitä lie, vailla päätä ja häntää.”

 

Itsestäni, hurjan avoimesti. Enemmän kuin kuvittelin. Paljon enemmän.

”Tämä on hurja tunne kantaa mukanaan. Yksinolon valtava kaipaus, fyysinen jopa. Minä vaalin sitä. Äitinä häpeän sitä, kirjoittajana koen sen olevan elinehto.”

 

Jostain.

 

Vielä aamulla taivas oli ollut tyhjä.

Nyt edessä oleva päivä on samanlainen kuin kaikki päivät sitä ennen mutta ei sen jälkeen.

Hän keittää kahvin, sytyttää savukkeen.

Sivusilmällä huomaa likaisen ikkunan siivilöimän valon olevan täydellinen, kaiken muun jotain toista.

On kevät, on aina kevät.

Sydän voi särkyä myös maaliskuussa. Varsinkin silloin.

Hän toistaa sanoja, ajatuksia, tekoja.

Se ei ole rakkaustarina. Se on tarina rakkaudesta.

On kevät, eikä hän asu täällä enää.

 

 

Huomaan nyt, jälleen kerran, miten tärkeimmät asiat ja kokemukset ovat pienistä tekijöistä koostuvia, sellaisia joista on vaikea kirjoittaa selkeästi, kirkkaasti, joista kirjoittaa niin että sanat ja tunteet ja muistot sekoittuvat toisiinsa, vaiston varassa, joiden äärellä jotain vielä määrittelemätöntä liikahtaa.

Tämäkin teksti, olen lukenut sen läpi monta kertaa, se tuntuu vain hajanaisilta säkeiltä, sinne tänne, en saa ajatuksista kiinni, en sanoista, langanpää irtoaa.

Tämä vuosi.

Ehkä on kyse keskeneräisyyden hyväksymisestä.

 

Olen kirjoittanut kaiken sen mitä olen osannut, etsinyt sanoja ja lauseita, jotain.

Olen saanut valmiiksi romaanin josta olen ylpeä ja iloinen, joka on löytänyt lukijoita, jonka tarina on koettu ja jaettu, ja joka toivottavasti jatkaa matkaansa yhä. Olen opetellut jälleen kerran hyväksymään sen etten minä voi vaikuttaa siihen miten tarinani luetaan, ja ehkä ensimmäistä kertaa tuntenut sen äärellä myös iloa, vapautumista.

Menköön, kyllä se kantaa.

Olen myös aloittanut seuraavan, löytänyt itseni siitä hetkestä jolloin vain tietää että tässä se on, mikä, jokin, liike, suunta.

 

Olen onnistunut ja epäonnistunut vanhempana. Rakastanut omalla tavallani, yrittänyt parhaani, joskus vähän vähemmänkin. Saanut pitää tervettä, oivaltavaa, eloisaa ja niin kaunista lasta sylissäni, nähdä hänen joka päivä kasvavan.

Pysynyt yhdessä, luottanut, vaalinut.

Kohtuuttomuuden edessä olen yrittänyt auttaa, edes jotenkin. Heitä jotka ovat lähellä ja heitä jotka ovat kaukana.

 

Ja sitten on ollut kaikki muu.

Arki. Elämä. Uutiset.

Tavalliset päivät, ankeat päivät, onnen päivät.

Pikkukakkoset, tanssit, kahvit, suudelmat, riidat, unettomat yöt, aamut.

Ja kirjailijat kuten Riku Korhonen, Riitta Jalonen, Juuli Niemi ja Linn Ullmann, joiden kerronnan äärellä olen tänä(kin) vuonna tuntenut niin kovin olevani elossa.

Ja he jotka ovat vastanneet kun olen kysynyt ja joskus ilmankin.

 

Hurja, kaunis, sinkoileva vuosi. Olit kaukana täydellisestä mutta niin täysi, ehkä juuri sen vuoksi niin tärkeä.

Saat mennä nyt.

Saat, vaikka tunnen sen taas, aina tähän aikaan vuodesta.

Tämä on tunne jonka vain harvat ymmärtävät. Suurin osa ei tajua lainkaan mistä siinä on kysymys.

Koska minun uuden vuoden alkuni on elokuussa kun tiedän mitä odottaa: syksyä, talvea, kirpeitä aamuja, hämäriä iltoja, pimeän turvaa, pakkasen kimmeltävää maata.

Nyt en odota mitään. Olen vain, annan päivien ja tuntien kulua,

ja kaipaan jo nyt pimeneviä aamuja ja joulun odotusta, salaisuuksia ja valmisteluja, tyhjää ja hiljaista kaupunkia.

Haluan jo nyt pyyhkiä maalis- ja huhtikuun pois kalenterista, ehkä myös toukokuun.

Kevät ei kiinnosta minua yhtään.

Toivon lunta joka peittäisi koko kaupungin, aamuja jolloin on hiljaista ja hämärää, juuri tuollaista kun tuossa kuvassa, juuri tuollaista, päiviä jolloin maailma on sanoista ja sydän rakkaudesta täysi.

Tiedän, olen onnekas kun voin toivoa näin pientä vaikkakin suurta.

 

Nyt kaunista iltaa, yötä ja uutta. Kaikesta huolimatta luvassa on iloa, ystäviä ja tähtisadetikkuja. Niitä ei koskaan pidä unohtaa.