Helsinginkatu on sekoitus harmaata, mustaa, lunta, jäätä, kaiken yllä sininen sumu.
Kauempana jossain huvipuisto hiljainen.
Jään pois raitiovaunusta, annan sen kolista menojaan. Puutarhasta loistaa valoa lumelle, edessäni joukko nauravia lapsia turvaliiveissään, hekin loistavat, niin he aina.
Tuuli työntää eteenpäin, kaislat taittuvat, lahden pinta kuin jäätyneitä aaltoja.
Matka on lyhyt toiselle puolelle, tuttuun taloon, uuteen huoneeseen.
Pyörittelen sanoja mielessäni, ehkä noin, tai näin, sanoista en ole varma mutta tästä matkasta olen.
On liukasta mutta minulla ei ole kiire.
Muista tämä, minä sanan tuhannennen kerran, tämä rytmi, tämä liike. Rauhallinen mutta päämäärätietoinen. Kohti kurottava.
Jää siihen, anna sen viedä.
Helmi Kekkonen 