Mutta kuten sanoin, tässä vaiheessa on pyrittävä voittamaan aikaa, ensin tehdään akuutti sektio ja sitten aloitetaan toimet leukosyyttiarvojen laskemiseksi, leukosyytit ovat valkoisia verisoluja ja arvojen kohoaminen on seurausta leukemiasta, ja kun se on hoidettu, toivon mukaan huomenna, haluan aloittaa kemoterapian, joka vie aikaa jota meillä ei ole. Nojaan takaraivoa käsiini. Tom, ymmärrän, että tässä tulee kerralla paljon informaatiota, Persson sanoo. Viikko sitten neuvolalääkäri otti verikokeet ja kaikki näytti kuulema hyvältä, kaksi päivää sitten me katsottiin yhdessä leffaa, sanon. Hematologi painaa päänsä: Silloin kaikki varmaan näyttikin hyvältä, tämä on edennyt nopeasti.
Tom ja Karin odottavat esikoislastaan. Karinin vointi heikkenee ja hänet otetaan sairaalaan. Lapsi syntyy keskosena ja Karin taistelee hengestään. Kun Tom palaa sairaalasta tyttärensä Livian kanssa kotiin, Karinia ei enää ole.
Luin tämän Joka hetki olemme yhä elossa tammikuun toisella viikolla muutamassa päivässä ja tiesin noin kolmenkymmenen sivun jälkeen että tämä olisi vuoden paras romaani. Tämän vuoden, vuosien.
(Olen tosin alkanut välttelemään sanaa paras koska harvoin se on oleellista, ainainen vertailu siis. Mutta nyt en malta olla sitä sanomatta. Eikä tätä oikeastaan voi mihinkään edes verrata. Kuukausi lukemisen jälkeen sydämeni rytmi sekoittuu täysin kun mietin sen sanoja, lauseita, tunnetta.)
Takakannessa sanotaan teoksen olevan ”kirjallinen riemuvoitto”. Aiheeseen nähden se kuulostaa hieman hämmentävältä, melkein tökeröltä, mutta sitä se silti on. En muista milloin, jos koskaan, olisin lukenut mitään joka olisi yhtä aikaa kirjallisesti, kerronnallisesti näin upea, hallittu ja levollinen ja samalla niin hurjana ja rohkeasti tunteisiin ja ajatuksiin, ihmisenä olemiseen iskevä.
Surusta joka murtaa ja muuttaa kaiken, joka on oma ja alati läsnä, ihon alla, ei voisi kuvitella voivan kirjoittaa näin. Selkeästi, rauhassa, kauniisti. Mutta voi sittenkin.
Tom Malmquist on runoilija, mikä yhtä aikaa näkyy ja ei näy.
Hänellä on lähes virtuoosimainen rytmin ja kielen taju, hän sanoo juuri oikeat sanat juuri oikealla hetkellä, mutta samalla niiden yltä on riisuttu kaikki turha, kaikki kuvailu, kaikki koristelu. Hän pudottelee lauseita hallitusti ja hiljaa, kirjoittaa kuten elää, yrittää elää ja selviytyä: lause ja päivä kerrallaan.
Romaani on jaettu viiteen osaan, joista ensimmäinen riuhtaisee lukijan keskelle kuolemaa, surua ja tarinaa, myöhemmät osat kertovat elämästä ennen ja jälkeen, perheestä ja vanhemmuudesta, ajan armottomuudesta ja armollisuudesta.
Kahden aikuisen ihmisen välisestä rakkaudesta joka ei ollut täydellinen mutta tosi ja ihmeellinen.
Isän ja tyttären välisestä rakkaudesta ja toivosta joka ei ole itsestäänselvä mutta jonka avulla elämä jatkuu.
Tämä romaani on niin hyvä ettei minulla ole sen kuvailuun tarvittavia sanoja. Kansien välissä on kaikki. Niin syvä ihmisyys, niin voimakas ja täysi elämän tuntu, sydämen lyönnit ja hengenvedot, jokainen hetki.
Tom, viimeiset hetket ovat lähellä, Nygren sanoo. Okei, kauanko vielä? kysyn. Jatkan hoitoa vähän aikaa mutta mitään ei ole tehtävissä, vaikea sanoa, joitain tunteja ehkä, hän sanoo. Painan käteni Karinin poskille, hyväilen sormillani hänen otsaansa, se tuntuu hikiseltä. Saanko olla yksin hänen kanssaan? Toki, niin kauan kuin haluat, Nygren vastaa. Sairaanhoitaja laskee tehosänkyä niin että pystyn istumaan jakkaralla ja samaan aikaan pitämään Karinia kädestä, sitten hän hakee minulle kupin kahvia, tuuletusikkuna on auki, Essingeledeniltä näkyy autojen valoja, en uskalla suudella Karinia, ilmavirta liikuttaa hänen hiuksiaan, haluaisin suudella häntä, katson häntä hämärässä, hänen yöpaitaansa on brodeerattu kiemurteleva kasvi, makaan tukholmanvalkoisella sohvalla, siemailen pieniä kulauksia, en ole koskaan ennen ollut yötä Karinin luona, ikkunat ovat auki Metargatanille, asunnossa käy kevyt ristiveto, Karin tekee muistiinpanoja pieneen kirjaan jonka hän piilottaa tyynyn alle, hän työntää tulpat korviinsa ja ottaa silmälasit päästään, hän sanoo hyvää yötä, Tom, ja sammuttaa valot.
Kirja ilmestyy keskiviikkona 8.2. Suurkiitos ennakkokappaleesta Kustantamo S&S!
Helmi Kekkonen 
Arvaa mitä, musta tuntuu usein että olen jotenkin tyhmä tai tunteeton (tai ei, sitä en ole, se on varma) mutta olen siis jotakin (vai pikemminkin en ole??)koska milloinkaan musta ei ole tuntunut minkään kirjan kanssa siltä miten kuvailit tässä, tai miten moni muu kertoo kun on lukenut jotain oikein hyvää. Ja ihan varmasti minä en nyt halua vihjata että te liioittelette tai jotain, vaan minä haluaisin tietää miksi sanat eivät tee minuun niin voimakasta vaikutusta.
Tai hei, nyt kun itsekseni tässä yritän ymmärtää… Kyllä sanat tekevät vaikutuksen, oi kyllä vaan, kaikki ne kerrat kun olen itkenyt lapseni kanssa tai puolesta kun hän puhuu yksinäisyydestä tai miten tuntee että on aivan ulkopuolinen. Olen joskus miettinyt etten oikein ”osaa lukea” vai olenko ehkä niin saamarin kateellinen toisen hyvästä tekstistä etten melkein anna sille lupaa koskettaa…?
Muilla tällaista?
TykkääTykkää
Hei, kiitos tästä! Olen ihan samaa mieltä kuin Nica tuossa alhaalla että hurjan kiinnostavaa pohdintaa. Etkä varmasti ole ainoa joka tuon itsessään tunnistaa.
En tietty voi tietää ”oikeaa” vastausta, mutta omalla kohdallani huomaan sen että mitä enemmän luen, sitä voimakkaammin ne helmet sitten sinkoutuvat mieleen ja sydämeen. Tulee tunne että Tämä!! Tätä mä olen odottanut ja etsinyt!! Ja sitten samalla on tärkeä myös pitää hiljaisia kausia, kokea muita taidemuotoja, tarkastella sitä mitkä tarinat koskettavat, herättävät, ärsyttävät, provosoivat ja miksi ja millä keinoin. Ja missä liikuu itse teoksen ja teeman raja, kumpi tulee liian lähelle ja miksi?
Ts. omalla kohdallani tämä on ollut ja on jatkuvaa harjoittelua ja tutkimista. Koska tämä on työ ja harrastus ja rakkaus. Ja koska siihen on myös aikaa. Aikaa ihan vaan lukea ja kokea, ja aikaa myös antaa luetun ja koetun elää ja hengittää ja muodostua kokemukseksi.
Sitten joskus, harvoin, käy näin kuten tämän kirjan kanssa, että jokaikinen juttu osuu täysillä, kaikki tuntuu olevan kohdallaan ja sydän pakahtuu. Hassua, mutta se tuntuu myös tavallaan omalta onnistumisen kokemukselta, tällaista kohden olen kokoajan kulkenut eikä matka ole ollut turha.
Mutta kaikki lukevat omalla tavallaan eikä kirjat välttämättä ole jokaiselle se omin muoto, tai siis tietenkään ei ole.
Mutta siis, kiitos vielä, ihanasti laittoi omatkin ajatukset rullaamaan 🙂
TykkääTykkää
^ Tosi kiinnostava kommentti. Mun näkemys on, että a) makuja on monia ja sä et oo vielä löytäny sulle oikeita kirjoja ja b) lukeminen on myös kuten sanoit taito, jota pitää harjottaa, jotta tulee tietosemmaksi kielen ja kerronnan nyansseista, jotta niitä osaa arvostaa.
Mä vaikutun kyllä kirjallisuudesta tämän tästä, mutta huomaan, että mun kirjallisuusmaku on aika eri ku sulla Helmi. Tai no, kirjallisuutta ei voi eikä saa arvioida pienten katkelmien perusteella, mutta mulle noista katkelmista välittyy ärsyttävän maneerinen tyyli, toi silmiinpistävä lyhyiden ajatusten ketjuttaminen ja pilkulla erottaminen tökkii. Mä oon enemmän sellaisten notkeiden ja polvelevien, kiemurtelevien ja kaartelevien virkkeiden ystävä. (Tiedän, on ärsyttävää, kun on itse löytänyt jonkun itselle tärkeän kirjan ja joku tulee sitä dissaamaan, ääh, mutta siis sanoin tämän lähinnä tota ylempää kommenttia palvellen, että tosiaan kirjallisuusmakuja on monia ja näin on hyvä.)
TykkääTykkää
Hei Nica, kiva kuulla susta!
Eikä ole yhtään ärsyttävää, kaikki ajatukset kiinnostaa. Ja tavallaan varsinkin silloin kun itse on siinä täydellisessä kokemuksessa, että ai niin, tämä tosiaan on vaan mun kokemus 🙂
Ymmärrän mitä tarkoitat, ja hetkittäin itsekin hurmaannun notkeasta ja polveleilevasta kielestä, viimeksi esim. Kerangalin kohdalla, mutta olen sen suhteen tosi vaativa enkä kestä lepsuilua yhtään. Mutta mulle kyllä rakkain muoto on mahdollisimman tiivis ja kirkas, sellainen josta kaikki on riisuttu ja jäljelle jää vain ydin, tunne. Tämän kirjan kohdalla tuntui uskomattomalta, että juuri sillä tyylillä voi kuvata omaa, pohjatonta surua joka hyökyy ylle ja alle ja sivulle ja vie mennessään. Että ne tukevat toisiaan vaikka toinen on niin hallittu (kieli) ja toinen niin raastavan hurja ja räjähtävä (tunne). Ja Rakastan sitä miten samassa virkkeessä liikutaan ajassa ja paikassa mutta yhä vain tyyli on niin selkeä ja paljas. Ja nämä katkelmat ovat molemmat ekasta osiosta, tyyli hieman muuttuu muissa osioissa.
Toki kirjan tarinakin teki sen että menin vähän sekaisin, koko kirja tuntuu niin valtavan rohkealta ja tärkeältä ja todelta.
Mutta ah, ihana kun puhetta kirjoista, tulee hyvä mieli!
TykkääTykkää
Kirja on mulla vasta lukujonossa, en siis mitään kattavaa edes ajattele sanoa.
Mutta tämän katkelman vaikutelmin kirjoittajan lyhyt ja paljas tyyli tuntuu vahvistavan ja samalla kuvaavan itse tarinaa sisältöineen. Ihminen voi – yllätykseksi itselleenkin joskus – perimmäisen tosipaikan tullen valahtaa alastomaksi, lyhytsanaiseksi, oleelliseen rajautuvaksi…
Katotaan miltä kokonaisuus vaikuttaa e-kirjaluettuna! 🙂
TykkääLiked by 1 henkilö
Varasin heti kirjastosta kun luin tämän.
Ja hei: California dreaming -postaukseen palatakseni. Tiedän tunteen. Kun on hiljaista, analytics tuuppaa lukuja mutta kukaan ei sano mitään. Se on välillä villi länsi, niin kuin sanoin. Ehkä osasyy on siinä Helmisein, että kirjoitat asioista usein hengästyttävällä tavalla. Sillä tavalla että siihen ei ole mitään lisättävää, ja sitä jää vain nyökkäilemään (niin kuin moni sanoi). Sen takia sydän-painike oli ihan paras, kaipaan sitä! Hanki sää semmoinen, sellaisen kun saa wordpressiin koodattua!
TykkääTykkää
No mutta, kiitos, ihana jos on hengästyttävää ja tekee mieli nyökytellä.
Ja joo, tarkistin asetukset ja niiden mukaan sen tykkäys-painikkeen pitäisi olla mutta ei se kuitenkaan taida olla. Ja hermot kestää tämän selvittelyssä noin 14 sekuntia. Eli palataan tähän myöhemmin.
TykkääTykkää
Kiitos tästä, pistin heti varaukseen ja pääsin aika lailla jonon kärkeen. 🙂
Mulle kieli on jännä juttu. Huomaan sen, jos se tökkii, mutta hyvää kieltä taas en pistä niin paljon merkille. Pitkään väitinkin olevani tarinavetoinen lukija, mutta tässä on selkeästi tapahtumassa muutos, koska niin monta kirjaa olen lukenut ahmien ja unohtanut, mikä on välillä jopa pelottavaa. Ärsyttävää on myös se, että kevyttä on välillä vaikea lukea, koska se on vaan niin huonoa. Jotenkin siis aina nykyään ilahdun, kun löydän jotain kielellisesti hyvää, toisaalta kevyttä luettavaa, johon kuitenkin kätkeytyy tasoja, tarinoita jotka eivät mässäile turhaan draamalla, mutta jotka tavoittavat jotain olennaista ihmisyydestä.
Mutta tavoitan myös tuota samaa ajatusta siitä, että mikään ei kosketa. Pitkään olin lukunopeudestanikin johtuen määrällinen kuluttaja. Siis luin ja luin ja luin ja luin, paitsi niitä mitä en jaksanut, mutta kirja unohtui melkein saman tien kuin suljin kannet. Silloin myös ihmettelin näitä järisyttäviä kokemuksia. Nyt se on vähän avautunut. Kun malttaa. Lukee ajatuksella. Miettii lukemaansa. Ottaa aikaa ja hidastaa. Ei toki kaikkien kohdalla, edelleen on paljon mikä ei kolahda. Mutta enenevissä määrin kolahtaa. Se on kyllä vaatinut henkistäkin avautumista.
TykkääTykkää
Ihanaa ettei sun tarvitse kauan odottaa!
Tunnistan tuon ahmimisen ja unohduksen mutta nykyään sitä tapahtuu tosi harvoin. Olen tullut niin valikoivaksi että jos kirja ei ihan viimeistään sivulla 50 ole tehnyt suurta vaikutusta, sekä kielen että tarinan osalta, jätän kesken, enkä enää edes harmittele sitä. Koska kun se oikea tulee kohdalle ei ajatuksia ja tunteita ja aikaa halua unohtaa vaan ottaa siitä kaiken mahdollisen irti.
Toki joskus on poikkeuksia, kuten silloin kun on kipeä, surullinen tms. saattaa jokin kevyt, helppo, lempeä olla paras vaihtoehto, mutta sekään ei saa olla huonosti kirjoitettu. Esimerkkinä vaikkapa Nichollsin Sinä päivänä. Tällaisista kirjoista soisin jonkun tekevän listauksen.
TykkääTykkää
Varaukseen meni näillä puheilla täälläkin! 🙂
Mutta mikä Helmi unohtui? KÄÄNTÄJÄ! Loistava, taidokas ja arvostettu Outi Menna pitää ehdottomasti nostaa sanoista kunniaan! Toki Malmqvist on tekstin luonut, mutta se miltä se kuulostaa SUOMEKSI, ei ole hänen ansiotaan vaan Outin! Näin kääntäjänä suren hieman aina, kun tämä äärettömän merkittävä välitystyö ja sen tekijä unohtuu.
Onneksi ruotsi on kaikilla tavoin niin lähellä omaa äidinkieltämme (siis kulttuurisesti), että käännös on usein tarkka toisinto alkuperäisestä, mutta sittenkin se on tässä tapauksessa Outi Mennan näkemys tekstistä. Hän on pohtinut eri sanojen vaihtoehdot ja synonyymit, hän on tehnyt kaiken sen Malmqvistin puolesta.
Kiitos kuitenkin varmasti hyvästä lukuvinkistä, semminkin kun tykkään just eniten skandikirjallisuudesta. 🙂 Itseäni kiehtoi kovin tuo toisen laittamasi lainauksen pilkutus; katsotaan miten kirja kokonaisuudessaan minulle toimii. ❤
TykkääTykkää
Olet oikeassa. Pahoittelut. Tämä tapahtuu mulle liian usein ja on aika noloa. Juuri viimeksi Kerangalin kohdalla muistin, ehkä koska siinä kerronta ja kieli on niin poikkeuksellisesti rakentunut, mutta nyt taas unohdin. Ongelma lienee juuri siinä että kun käännös on näin hyvä, sitä ei huomaa. Niin ei tietenkään pidä olla. Mutta lupaan ettei kääntäjien merkitystä tarvitse mulle todistaa, olen siitä hyvin tietoinen, nimim. Kristiina Drews-faniklubin perustaja.
Mahtavaa jos ja kun luet, kerro sitten!
TykkääTykkää
Kiitos Helmi, kun esiluet. Vuorokauden tunnit ovat rajalliset, joten Skamin vietyä mennessään kirjat ovat odottaneet. Yhtäkkiä en löydäkään mistään listojani lukemista odottavista kirjoista. Jos joku nimi päähäni onkin tupsahtanut, on se ollut lainassa.
Olen lukenut monta vinkkaamaasi kirjaa enkä ole pettynyt. Minäkin siis varasin tämän heti. Muualta en olekaan tästä lukenut, pääsin myös heti listan kärkeen.
Olen myös tullut tosi nirsoksi kirjojen kanssa, koska enää ei ole samalla tavalla aikaa lukea. Odotan hurjasti suuria lukuelämyksiä, mulle tarinaa tärkeämpi on se kieli. Huomaan myös lukevani enenevissä määrin kotimaista kirjallisuutta.
Käännöspointti oli muuten hyvä huomata: poikkeuksetta ulkomaiset suosikkini ovat pohjoismaisia, lieneekö onnistuneissa käännöksissä syy tähän? Mikäli siis kielet ovat niin lähellä toisiaan kuin kääntäjä yllä kuvasi.
Noita helppoja, mutta taitavasti kirjoitettuja kirjoja listalleni minäkin kaipaisin. Jostain syystä mieleeni tuli Patricia Dunckerin Houreissa Foucault, vaikka se onkin aivan eri maata Nichollsin kanssa. Lue se, jos et vielä ole. Kirja on ilmestynyt 1998 (jouduin googlaamaan), olen lukenut sen joskus 2000-luvun alkupuolella, joten juonikin on vain hämärästi mielessä.
TykkääTykkää
Hei Noo, miten kiva kuulla susta! Ja mikä ilo toimia esilukijana, tämän kirjan kohdalla varsinkin, on mahdotonta kuvitella etteikö tämä jättäisi jälkeä jokaiseen lukijaan, niin upeasti sivuilta sinkoaa, jopa tai ehkä varsinkin meihin nirsoihin 🙂
Ja kiitos vinkistä, niitä tulee tänne liian harvoin, luen kunhan saan käsiini!
TykkääTykkää
Vaikuttaa pysäyttävältä lukukokemukselta, menee ehdottomasti heti luettavien kirjojen kärkeen!
Kiitos Helmi, kaikesta, parhaista suosituksista myös, mutta ennen kaikkea kaikesta upeasta voimasta, vimmasta, kaikista niistä tunteista jotka voi sanoistasi ja niiden takaa aistia. Olen vuosia lukenut kaiken mitä kirjoitat, mutta hyvin harvoin kommentoin esim tänne blogiin. Kirjoitit taannoin kuinka lukiijoiden hiljaisuus joskus ahdistaa, että kaipaat vastauksia, keskustelua ja reaktioita, ja ymmärrän sen täysin. Kaikille kirjoittaminen ei kuitenkaan ole helppoa, pukea ajatuksia sanoiksi saati saada niistä ymmärrettäviä fiksuja lauseita ja argumentteja. Älä kuitenkaan koskaan epäile työsi tärkeyttä. Koska meitä hiljaisia kiitollisia on varmasti lukuisia muitakin. Parasta mitä minä olen koskaan lukenut, oli ensin Suojaton ja sitten Vieraat. Olet ihana ja upea ja kaikin tavoin mieletön ihminen.
TykkääTykkää
Melissa, kiitos. Varmaan kaunein koskaan saamani kommentti. Tekisi mieli printata ja kehystää 🙂
TykkääTykkää