tunnepuhetta

 

Luin Saaran jutun rakkauspuheesta.

Olen ihminen, jolle tunteista puhuminen on ihan saakelin vaikeaa. Olen menettänyt ihania miehiä ja naisia elämästäni, koska en ole pystynyt sanomaan tiettyjä asioita.

Ymmärrän, mutta nauratti.

Olen ihminen, jolle tunteista puhuminen (ja tunteiden näyttäminen) on ihan helvetin helppoa. Olen ollut hyvin lähellä menettää ihania ihmisiä elämästäni, koska olen sanonut tiettyjä asioita.

 

Sanon aina kaiken. Joko ihan suoraan tai vähän suoraan. Jos aloitan vähemmän suoralla päädyn silti useimmiten ihan suoraan. Olen lähellä tulla hulluksi joka kerta kun tiedostan että nyt on tilanne jossa sanomisia on ihan oikeasti mietittävä, joskus jopa vaiettava kokonaan.

Olen viime aikoina lopettanut monen blogin lukemisen koska niitä kritisoidessani olen kuullut aika monelta taholta olevani vihalukija, lukija joka lukee koska haluaa ärsyyntyä, rakastaa vihata. En halua olla viha-mikään joten ajattelin että ehkä parempi sitten vaan lukea muuta, puhua muusta. Toisaalta, minusta kyse ei ollut vihasta vaan täydellisestä hämmennyksestä, turhautumisesta ja jopa epätoivosta sen edessä kuinka paljon vaikkapa omia lapsiaan on mahdollista tuotteistaa, kuinka kapeakatseista ja ankeaa on esitellä hyvän elämän ohjeita ja oppeja kun keskiössä ovat pelkästään vartaloöljyt, kynttilälounaat, raakakut, taksit ja leikkokukat? Tiedän, olen miettinyt tätä ennenkin mutta silti se ei lakkaa hämmästyttämästä. Ja ei, en tarkoita etteikö näillä asioilla voisi saada itselleen hyvää oloa ja jos saa niin kiva, hyvä olo on hieno juttu, mutta eikö ihan kaikenlaista mediatilaa voisi täyttää edes aavistuksen avarammalla katseella, astua edes vähän sivuun siitä omasta navasta?

Mietin sitäkin että olenko ihan oikeasti ainoa ihminen maailmassa kenen mielestä ei ole yhtään ok laittaa oman tai kenenkään muunkaan lapsen kuvia nettiin? Voiko se olla niin?

Olen myös lopettanut monen lehden tai nettijulkaisun lukemisen koska ne eivät tarjoa välitöntä kommentointimahdollisuutta, koska en voi kysyä että miksi tai mitä tarkoitat, sanoa etten ymmärrä. Kaipaan dialogia, haastamista, keskustelua. Aina. Koska kuka voi lukea ja olla hiljaa kun joku sanoo että toivoo Girlsien viimeisellä tuotantokaudella Hannahin löytävän upean miehen ja täydellisesti istuvan asun ja inspiroivan valoisan asunnon jonka mies maksaa? Kuka??? En minä ainakaan. (Koska jos se on ironiaa tai huumoria se pitäisi kirjoittaa niin ettei se jää epäselväksi.) (Tai no, ei se kyllä sittenkään toimi.)

 

Mutta, netti ja oikea elämä ovat kuitenkin, ainakin minulla, monessa suhteessa erillään toisistaan, ja aika ja ikä ovat siinä(kin) mielessä jänniä, että ne sittenkin pehmentävät. Hiovat kulmia ja silottavat reunoja. Sisäisesti siis, haha!

Käytyäni itse vuosia sitten läpi elämänvaiheen joka oli 97% kaaosta ja 3% hengittämistä, aloin ymmärtämään että asioilla on aina kaksi puolta, joskus enemmänkin. Kyllä, siihen asti olin lähes poikkeuksetta ajatellut että on olemassa yksi puoli ja minä tiedän mikä se on.

Selvisin myrskystäni kuivalle, tasaiselle, hyvälle maalle ja löysin itsestäni ihan uuden puolen nimeltä armollisuus. Tiedän, että moni minut tunteva saattaa nyt naurahtaa ja ehkä vähän epäuskoisesti, mutta totta se silti on.

Kunpa joku tietäisi miten paljon itsekuria, harjoitusta ja terapiaakin on vaatinut opetella olemaan joskus hiljaa. Ymmärtämään milloin on syytä tukea ja milloin haastaa. Milloin olla peili ja milloin olkapää.

 

Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind, always.

Tiedän, tiedän, mutta joskus se on vaan niin vaikeaa, myönnän, enkä mitenkään ylpeänä.

 

Olen puhunut ystävien kanssa, kysynyt neuvoa, harjoitellut kärsivällisyyttä, kirjoittanut päiväkirjaa löytääkseni toistuvia käyttäytymismalleja. Olen muotoillut lauseita ja miettinyt ensin. Olen tullut avoimeksi (tai no, avoimemmaksi, hahaaaaaa!) sille mahdollisuudelle että olen joskus väärässä.

Olen ymmärtänyt että se mikä tekee minut onnelliseksi ei välttämättä tee ketään muuta onnelliseksi.

Tämä voi tuntua yksinkertaiselta mutta minulle sen kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen meni noin kolmekymmentä vuotta.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö aina voisi vähän haastaa, kyseenalaistaa ja kysyä, eikö vain? Koska ehkä tärkeintä on kuitenkin sävy. Sanoissa, äänessa ja jopa katseessa. Ja tila. Jos haluaa kysyä, on myös annettava toiselle tilaa vastata.

 

Olen kirjoittanut tätä tekstiä monessa osassa, monena päivänä, viikon ajan. En yleensä kirjoita tänne niin. Nyt kun luin kirjoittamani huomaan että punainen lanka on vähän kateissa, ydin sinkoilee sinne tänne. Mutta olkoon. Ehkä siitä(kin) on kysymys, että jokin aihe herättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä ja ne on vain saatava ulos. Tunteista kun kerran on puhe.

Olen vuosien saatossa saanut aika paljon kritiikkiä siitä että olen itse liian kapeakatseinen tai ehdoton, etten hyväksy sitä että jotkut nyt vaan löytävät elämän tarkoituksen ja sisällön ihan muista asioista kuin minä, että halveksun pinnallisia asioita tai väitän että vaikkapa muoti ja kirjallisuus olisivat toisensa poissulkevia asioita.

En omasta mielestäni ole (ainakaan aina) ja kyllä hyväksyn enkä väitä.

Luotan haluuni ja oikeuteeni tuntea ja häkeltyä.

Ja sitten sanoa ääneen, kysyä.

 

 

 

 

20 thoughts on “tunnepuhetta

  1. Hyviä keloja, kiitos! Joo, keskustelu on parasta ja sit samalla maailman vaikein asia. Ymmärrän tosi hyvin et joissain blogeissa on keskustelu suljettu, koska asiattomaan jankkaukseen ei vaan riitä ensut kellään vastata. Mä haen kans koko ajan tasapainoa tässä asiassa, et millon sitä nyt sit puhuis ja millon ei saa vaieta. Yritän kans pitää ohjenuorana sitä, että jos sortotilanteessa vaikenee, valitsee sortajan puolen. Omaa turvallisuutta pitää toki samalla suojella.

    Tykkää

    1. Ensut 😀

      Joo, ymmärrän itsekin sen ettei jankkaa jaksa kukaan mutta usein tuntuu myös siltä että halutaan päästä helpommalla kun voi vaan leijua siinä omassa maailmassa. Ja toki sekin on sallittua. Mulle se vaan on aika hedelmätön lähtökohta. Tekstejä kun kuitenkin aina kirjoitetaan jollekin. Tai jos ei niin miksi ne sitten julkaisee?

      Ja hyvä ohjenuora sulla, noinhan se on.

      Tykkää

      1. Haha, ensu on uskoakseni ainakin konsolipelimaailmassa melko käytetty lyhenne; en aavistanutkaan, että se voi muille kuulostaa oudolta.

        Joo siis sellanen omassa maailmassa leijuminen on kauheeta. En ole ikinä ymmärtänyt tätä niin yleistä fraasia hesarin artikkelien yhteydessä ”ei olisi pitänyt lukea keskustelua”. Kyllä mä ainaki haluan tietää, missä mennään, vaikka muitten mielipiteet ja argumentointitaidot on eri ku mun. Mutta sitten taas kun on lukenut joittenkin blogien keskustelualueen trolliarmeijahyökkäyksiä, niin keskustelusta kieltäytyminen tuntuu toisinaan perustellulta.

        Tykkää

      2. Ymmärrän. Konsolipelimaailma on mulle vähän vieras 🙂

        Mä tavallaan ymmärrän tuon fraasin, siis silloin kun keskustelu on just täysin ala-arvoista. Esim kun kirjoitin Jani Toivolan kirjasta ja kävin katsomassa mitä kaikkea siitä on kirjoitettu/sanottu, tuli niin paha olo että toivoin etten olisi niin tehnyt. Ei juuri mitään puhetta kirjasta vaan ihan silmitöntä vihaa ja raivoa häntä ihmisenä ja isänä kohtaan. Ja sitten taas toisaalta, onhan se niin että hyvä tietää missä mennään. Niin paljon vaan toivoisi että raivon ja huutamisen sijaan olis just sitä dialogia, edes pientä halua ymmärtää.

        Tykkää

  2. Ihana, rohkea, vimmaisa kirjoitus!

    Tää herättää niin monia ajatuksia blogiskenestä, olemisesta, jakamisesta, kaikesta, mutta pakko tarttua niistä nyt vaan johonkin. Lähden tosta blogien kommentointimahdollisuudesta, koska tunnistan ton kyseisen Girls-tekstin, ja pauhasin siitä itsekin jopa ääneen.

    Ajattelen jotakuinkin näin:
    Taidokkaita naistenlehti- ja vähän muitakin makasiinitoimittajia ovat ne, jotka onnistuvat poimimaan teksteistä, teoksista, kulttuurista mistä vaan sen jonkin päällimmäisen. Varmasti päässä tapahtuu vaikkapa kirjaa lukiessa myös paljon muuta kuin mistä teksti kertoo, mutta kun on miellytettävä (esim. pienen markkina-alueen takia) tai kun haluaa miellyttää suurta yleisöä, yksityiskohtaisimmat detaljit kannattanee jätttää omaan päiväkirjaan. Jos mietin tota kyseistä nettijulkaisua, niin jos oikein reflektoin, niin mua toi teksti kirpaisi ehkä siksi, että ton tekstin johdosta mulla meni aiempien yleisluontoisempien tekstien synnyttämä luottamus kirjoittajiin. Tavanomaista yksityiskohtaisempi kommentointi paljasti sen, että jonkin kuvan katsomisessa on mun ja kirjoittajien välillä myös paljon eroja – kamalaa, ne ei ookaan kuin mä, eikä me tajutakaan tätä maailmaa samalla tavalla. Mun hellimä yhteyden tunne oli tipotiessään raa´alla tavalla.

    Mutta huomaan silti, että musta on jotenkin sikamakeeta, että nettiin kirjoittavat ihmiset sulkevat kommentointimahdollisuuden pois. (Ja veikkaan, että tän nettivöyhkäämisen ajalla jatkuva vuorovaikutteisuus blogeissa yms. vastaavissa alkaa olla väistyvä trendi, sillä siitä on ikään kuin tullut jo vähän ”bulkkia”…) Musta se on kivaa paluuta sellaiseen lehtimäiseen kirjoitustapaan, jolla on kuitenkin verkon mahdollisuudet. En näe mitään tarvetta sille, että blogin kirjoittajan pitäisi automaattisesti olla verkkopedagogi tai henkilökohtainen valmentaja, tai antautua kommenttiboksivänkäykseen lukijoiden kanssa. (Kysehän on myös työ- tai harrastusajasta.)

    Olis toki kiva haastaa kirjoittan tekstissään luoma todellisuus kommentilla tai parilla. Olis ollut ihana kirjoittaa, että sehän oli ihan ilmeistä, miksi ulkopuolisuutta/ erilaisuutta kokenut surffiope rakastuu Hannahiin joka näyttäytyy kuin koko tunteen ruumiillistuneena monumenttina 😉 Mutta eihän tätä mahdollisuutta ole perinteisen printtimediankaan kanssa. Päivät pääksytysten media jättää jälkeensä ”totuuden”, joka on monesti tosi yksipuolinen ja monin tavoin kismittävä, parhaitenhan tämän huomaa aiheista mistä itse tietää. Ja aivan varmasti etenkin paljon tuottava toimittaja on tietoinen siitä, että aina ei tule ihan priimaa, eikä jokainen lause tai ajatus ole loppuun hiottu. Itse voi tehdä juuri sitten sen valinnan, että lukeeko vai eikö, kuinka antautuneesti lukee, ja jatkaako keskustelua mahdollisesti jossain muualla.

    Ja pahoittelut siitä, että omakin punainen lanka on tekstissä vähän mutkalla. Musta sun tekstissä välittyi se, mitä kohti se hapuili. Tää on musta vähän uudenlainen näkökulma, ja ajattelen, että siksi sen jäsentäminen on osin haastavaa. Mutta joo, tunteet, vuorovaikutteisuus ja netti. Top interesting!

    Tykkää

  3. No nyt! Miten kiinnostava kommentti, kiitoskiitoskiitos!!

    Mä oon siitä vähän eri mieltä että taidokkaat toimittajat poimivat vaan päällimmäisen. Musta ne poimivat just sen ytimen kaiken ”hälyn” keskeltä. Näkevät jonkin asian erityispiirteen ja osaavat kuvailla, sanoittaa sen muille niin että syntyy tunnistaminen ja sitä kautta ajatus ja ilo ja elämys.

    Olen samaa mieltä että jokaisella on oikeus kieltäytyä dialogista. Mutta kuten kirjoitin, mun on silloin tosi vaikea lukea sitä. Printin suhteen sen kestää koska sitä mahdollisuuta ei ole koskaan ollutkaan, en edes odota sitä. Ja oon mä joskus lähettänyt joillekin toimittajille mailia et sori mut voitko vähän selventää tätä ja tuota?

    Se Girls juttu oli niin masentava ettei mulla oikein ole siihen edes sanoja, mutta se on vaan yks esimerkki, ja toi sun erittely on tosi kiinnostava vaikken itseäni siitä ihan löydäkään.

    Mulle se oli ehkä eniten osoitus siitä mun perusongelmasta tässä ajassa ja monessa blogissa/alustassa/mediassa, että kun kirjoittajat ovat niin näkyviä persoonia eivätkä ns. kasvottomia toimittajia, tulee todella hämmentynyt olo että miten tuollaista haluaa julkaista, että eikö silloin entistä enemmän haluaisi antaa itsestään fiksun ja ajattelevan kuvan? Että mikä tässä ajassa on sellaista että ikään kuin ihannoidaan kaikkea vähän hassua, hölmöä, kevyttä ja pöhköä? Että on jotenkin coolia ja rohkeaa suhtautua kepeästi kaikkeen? Olla ylpeästi vain ja ainoastaan omasta hyvinvoinnistaan kiinnostunut? Että hei älkää olko niin tosissaan vaan nauttikaa, se on ihanaa!!

    Niin voi olla ja elää ja kirjoittaa ja ajatella mutta mua ärsyttää ja hämmentää se, ja aika paljon 🙂

    Tykkää

  4. Joo, ois ehkä pitänyt kirjoittaa toimittajan sijaan menestyvä lifestylebloggari 😉 Eli ihan samaa mieltä oon kyllä tuosta taidokkaan toimittajan määritelmästä! Ja just tuo kokemus sen ytimen esittämisestä.

    Mä huomaan, että luen tosi isoa osa blogeista nykyään vähän sellaisella markkinointisilmällä. Tai siis niitä blogeja, joissa se bisneksen teko on näkyvillä. Ja sitten ajattelen, että nää kirjoittajat yrittää elää tällä blogilla, ja se varmaan vaatii jotain kompromissejä ja pitäytymistä aika turvallisella maalla – sen aistimista, missä rajat menee. Ja tavallaan pidän myös tosi taidokkaana sitä, miten jotkut siinä onnistuu.

    Ja hassuus, hölmöys ja pöhköys, miksi ne kerää lukijoita? En keksi oikein muuta selitystä siihen omalla kohdallani kuin eskapismin tarpeen. En ikinä haluaisi omilla kasvoillani kirjoitella kasvorasvoista tai leikkokukista tai asettaa itseäni sellaisen lifestyle-ikonin asemaan. Mutta sitten kuitenkin – päivittäin monenlaisen pahoinvoinnin kanssa työskentelevänä – luen toistuvasti ihan mielelläni niistä (netistä) sujuvasti tuotettua tekstiä, jos sitä vielä kirjoittaa joku samana pysyvä persoona. 😀 Se on siksikin kiinnostavaa, että ostan äärimmäisen harvoin kosmetiikkatuotteita tai vaatteita, ja asun tukevasti valmiiksi kalustetussa kämpässä jne. Eli se juttu ei voi olla ainakaan mun kohdalla se, mitä myydään.

    Mutta joo, kyllä mä pahoin pelkään, että on paljon myös sellaista haluttomuutta katsoa, mitä kaikkea täällä tapahtuu. Huomaan sen esim. ammatin valintaa koskevissa keskusteluissa. Yleisin omasta ammatistani saama kommentti on, että ihmiset eivät haluaisi tehdä sitä, koska he eivät halua nähdä sitä kaikkea shittiä, mitä maailmassa on.

    Ah, kun tekee mieli ruotia ja päivitellä näitä ilmiöitä!

    Tykkää

    1. Ymmärrän. Ja toki itsekin toisinaan harjoitan tuota eskapismia esim sarjojen ja leffojen kanssa. Omalla kohdallani se eskapsimi vaan toimii parhaiten silloin kun saan siinä ohella myös jotain ajateltavaa, eikä sen siis tarvitse aina olla mitään syvällistä, haastavaa tai yhteiskunnallista, mutta jotain. Jotain muuta kuin hyminää, vartaloöljyjä ja sellaista oman hyvinvoinnin korostamista, jotain josta tulee tunne että kuulun johonkin, jaan jonkun kokemuksen, en vaan ihastele ja ”katoa” höttöön.

      Ja sen pahan kieltäminen, ymmärrän senkin, mutta itse huomaan sen ennemmin niin että en lakkaa katsomasta uutisia tai lukemasta lehtiä mutta niiden rinnalle en todellakaan kaipaa esim väkivaltaista ja julmaa fiktiota.

      Ja niinpä, ruotia vois vaikka kuinka! Kiitos keskustelusta siis ❤

      Tykkää

  5. Kiitos, tää teksti oli oikein hyvä. Tiivistit tähän tosi monia mun ajatuksia blogeista, niiden lukemisesta ja kirjoittamisesta.
    Ja sit tää: Girlsien viimeisellä tuotantokaudella Hannahin löytävän upean miehen ja täydellisesti istuvan asun ja inspiroivan valoisan asunnon jonka mies maksaa?
    Olin kans ihan et WHAT??!?

    Tykkää

  6. Ohhoh, et usko kuinka paljon olen meittinyt tätä asiaa. Viime aikoina, ja aina. Päädyin tekemään aiheesta myös tunnepitoisen postauksen. http://hotellihertta.blogspot.fi/

    Mua naurattaa noi vartaloöljyt nyt aika paljon. Siitä olen tismalleen samaa mieltä, että saa tuntea ja häkeltyä, ja sitten kysyä, saa keskustella, ja ihmetellä, kyky siihen on suuri lahja. Koska juuri kuten kirjoitit, tärkeintä on sävy, ja se että antaa tilaa vastaukselle, vaikka olisikin eri mieltä.

    Tykkää

    1. Oi sun teksti oli hieno, hauskaa miten tunteet virtaavat blogista toiseen. Ja sun sävy oli ihanan rehellinen ja tunteikas, ja juurikin tuota tilaa antava. Omalla kohdalla se ei aina ole niin selkeää 🙂

      Tykkää

  7. Hyvä teksti, Helmi! Mä löysin pari vuotta sitten Maria Popovan Brain Pickings -blogin, rakastuin siihen ja sen jälkeen lopetin melkein kokonaan kaikkien muiden blogien lukemisen. Tuli vaan sellainen olo, että en nyt jaksa näitä maailmoja, että mieluummin luen kirjoja.

    Kuulostaa ylimieliseltä ja kapeakatseiselta, mutta kyse oli ajasta ja valinnasta mitä tehdä sillä ajalla, joka on käytettävissä. Ja onneksi olen nyt löytänyt uusia blogeja, sellaisia kuin sun, josta saan joka kerta jotain mukaani. Ja se on just se pointti. Sen vuoksi luen.

    Mutta ihmiset hakevat kai niin eri asioita?

    (Ja heh, hyvä kirjoittaa tää kaikki itse blogin kirjoittajana.)

    Tykkää

    1. Kiitos!
      Ja kiitos kun muistutit tuosta Brain Pickingsistä, olen kuullut siitä joskus mutta sittemmin unohtanut, suuntaan lukemaan hetimiten.

      Ja jaan tuon tunteen, luen vaan muutamaa blogia joiden tekstit onnistuvat joka kerta ilahduttamaan, yllättämään tai innostamaan johonkin ja joissa pääpaino on nimenmoaan kielessä, kerronnassa. Mainokset, hattaran ym. jätän muille.

      Tykkää

  8. Moikka!
    Mielestäni tässä oli punainen lanka. Olen ajatellut samoin monesti. Edelleenkin turhaudun joidenkin ihmisten kanssa ja ihmisiä on välillä vaikea ymmärtää (tai joskus se että ymmärtää, turhauttaa vielä enemmän).
    Koska olet kirjailija (ja olen lukenut yhden kirjoittamasi kirjan 🙂 ), rohkenen väittää että näet vähän pidemmälle kuin muut. Ja tällä en tarkoita että olisit parempi ihminen kuin muut. Vaan tämä ”näkeminen” on jotain sellaista josta käsin tuotat tekstiä ja katsot maailmaa. Että ymmärtää tämän kaiken meitä ympäröivän jollain syvemmällä tasolla. Ja koska on koko elämänsä nähnyt näin, ei oikein aina ymmärrä että muut eivät näe niin….ja silloin on vaikea nähdä esim. että joku tulee onnelliseksi vaikka siitä 60e tuoksukynttilästä. Sanoisin kuitenkin nyt tähän samaan hengenvetoon, että jos ihminen väittää aidosti onnensa koostuvan tuoksukynttilöistä ja kalliista kahvista, hän on yksinkertaisesti vähän pihalla ja ehkä jopa aika ahdistunutkin sisällään, näkemättä/hyväksymättä sitä itse. Ja ikävä kyllä elämme yhteiskunnassa, jossa on helppo harhautua sellaiseen maailmaan.
    Moni tarpoo ihan unessa täällä. Ja jos sen näkee, on oltava äärettömän iloinen. Vaikka se tarkoittaakin että kommunikointi muiden ihmisten kanssa on usein haastavaa.

    No, nyt minä en enää ole varma oliko tässä punainen lanka, kun innostuin tällaisen ison aiheen äärellä:) Mutta tuli tuohon nyt melko hyvin joitain ajatuksiani ainakin.

    Iloa ja valoa sinne joka tapauksessa!✨

    Tykkää

    1. En itse osaa kommentoida että näenkö pidemmälle vai en, mutta toki työni vuoksi käytän suurimman osan ajastani miettimällä sitä miksi me ihmiset teemme tiettyjä valintoja, miksi ja miten rakennumme ja mistä oikein tulemme, ja se on tietynlainen etuoikeus, kaikilla ei sitä aikaa ja mahdollisuutta ole. Mutta työ on vain yksi osa (toki hurjan vahvasti linkittynyt siihen kuka olen ihmisenä) ja kyllä ns. perusluonnekin vaikuttaa, ts. mitä arvostan, mitä koen tärkeäksi.

      Mun mielestä se että joku saa iloa tuoksukynttilästä ei ole huono asia, vaan ongelmallista siinä vaiheessa jos oma elämä on niin vahvasti kietoutunut oman navan ympärille, ja usein tämä ylitsevuotava hygge-rakkaus sellaisesta kertoo. Ja joo, se että kirjoittaa tai kuvaa niitä kynttilöitä esim blogiin ei kerro kaikkea sen kirjoittajan elämästä, mutta musta on vaan niin sääli käyttää sitä tilaa joka itsellä on tuollaisen mainostamiseen. Ehkäpä siis peräänkuulutan jonkinlaista isompaa vastuuta mikä mun mielestä ihan jokaisella ihmisellä on, varsinkin näinä aikoina kun maailmanmeno on mitä on. Siis se että ”moni tarpoo ihan unessa täällä” on tosi surullista, ja jopa ahdistaa mua. Että esim moni lahjakas kirjoittaja haluaa kirjoittaa vaan höpölöpöä ja söpöä ja hassua. Siihen on toki oikeus mutta oikeus on myös sitä kyseenalaistaa.

      Ja voi olla ilkeää tai jotain mutta sama pätee mun mielestä esim oman lapsensa tuotteistamiseen. Että ei siinä kylllä millään muotoa ajatella sen lapsen parasta.

      Tässä tosiaan riittää pohdittavaa, kiitos siis kommentista!!

      Tykkää

  9. Täällä myös yksi tunteidensa esiin tuoja!:) Kirjoituksesi on jo vähän vanha, mutta luin sen nyt ja on pakko kommentoida. Onnistuit hienosti kuvaamaan sitä, miten itsekin koen asioiden kommntoimisen ja esimerkiksi useiden blogien ongelmat. Laillasi olen turhautunut siihen, että monet loistavat kirjoittajat ovat vuosien varrella enemmän ja enemmän siirtyneet täysin höpöhöpö-aiheiden pariin. Olen oikeasti aivan kiltti ihminen, mutta en kestä ilmapiiriä, jossa keskustelemiseen suhtaudutaan ääripäiden kautta – jos ei halua olla inhottava, ilkeä ja pahaa mieltä tuova vihalukija, tulee olla näennäispositiivinen hymistelijä, jonka mielestä kaikki on aina ihan kivaa ja kaikki kärkäs keskustelu uhka.

    Ajauduin vähän aikaa sitten riitaan ystäväni kanssa, kun liian kärkevästi kommentoin erään lifestyle-bloggaajan tyyliä kirjoittaa ja markkinoida itseään ja kirjoittamaansa kirjaa. Ystäväni kannattaa positiivista ”annetaan vain positiivista palautetta”-mentaliteettia, jossa positiivisuudessa lillumisen kyseenalaistaminen on juurikin siltä ”be kind, always”-polulta poikkeamista ja negatiivisuuden ja kyynisyyden levittämistä. Itse taas ajattelen, että asioihin tarttuminen ja kyseenalaistaminen on avaus mahdollisesti antoisalle keskustelulle ja uusien näkökulmien antamiselle ja saamiselle – ei suinkaan toisen tekemisten (saati persoonan) lyttäämistä tai pahan olon levittämistä.
    ps. Kiitos että kirjoitat!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s