Kaksitoista kertaa yhden helmikuisen päivän aikana.
Niin monta kertaa eri tilanteissa kuulin että hei eikö ole ihanaa kun on tätä valoa, aamullakin jo, ei tarvitse enää herätä pimeään, ei edes hämärään, että jotenkin heti tekee mieli lähteä ulos ja merenrantaan ja ottaa kuvia siitä valosta ja pukea aurinkolasit ja kevyt takki ja siis ihan kohta on kesä ja nyt on jo kevät, on on on, vaikka onkin vielä helmikuu, eikö ole ihmeellistä, eikö ole ihanaa!?
Ei, ei ole.
Tai siis kyllä, on. Aurinko on ihana. Samoin merenranta ja kevyt takki. Kangastossut ja pölyinen kuiva maa. Helteiset päivät jotka hehkuvat kultaa ja purppuraa, jäätelö sulaa sormille, poskille ilmestyy pisamaryppäitä ja puistokahvit taittuvat iltaviineiksi. Sitten kun on toukokuu. Aikaisintaan silloin. Helmikuussa on talvi.
On edelleen talvi. On maaliskuun yhdeksäs, lumisateinen pakkaspäivä ja ihmiset ovat jotenkin pettyneitä kun ei olekaan kesä. Ei ole, koska on talvi.
Minä en kestä näitä aikoja ja ne alkavat joka vuosi aiemmin. Ja pahin on vielä edessä. Maaliskuun loppu, huhtikuun puoliväli.
Vihaan maaliskuuta. Ja vielä vähän enemmän huhtikuuta. Kun on kymmenen astetta ja pilvetön taivas ja maa ruskeanharmaa ja yleinen mielentila niin reipas että pitää hengittää syvään nenän kautta ja huokailla kokoajan miten luonto taas herää henkiin. Kun ei ole talvi eikä kesä, ei kylmä eikä lämmin, ei maassa lunta eikä puissa lehtiä. Välitila.
Kaikki se ylitsevuotava positiivisuus ja energia ja valo ja ilo ja reippaus ja into ja hehkutus, kaikki ne aurinkolasit ja pitkät kävelyt Seurasaaren ympäri ja ensimmäiset (helmikuussa) ulkona syödyt jäätelöt, kaikki tämä saa vain luvan kestää sen että kaikki eivät sitä kestä. Sitäpaitsi luulisi kestävän kun #superfiilis #energiaa yhtäkkiä 140% !
Tiedättekö kuinka monta kertaa minulle sanotaan että tarvitseeko hei tulla pilaamaan fiilistä ja että toi on kyllä vähän turhan negatiivista?
Jos joku ei tykkää marraskuusta niin ihan sama minulle. En kiellä ketään valittamasta syksystä tai talvesta, pimeästä tai lumesta. Joulustakaan ei ole mikään pakko tykätä vaikka se vasta järjetöntä onkin.
Palaan tähän samaan kysymykseen joka vuosi: miksi on on jotenkin enemmän negatiivista inhota kevättä kuin talvea? Miksi?
Olen lukenut kevätmasennuksesta paljon viime viikkoina. Se on mahdollisesti jopa hengenvaarallinen ahdistuksen tila, joka on verrattavissa kaamosmasennukseen, vain huomattavasti vähemmän tutkittu.
Psykiatrian erikoislääkäri Olli Piirtola selittää asian aika selkeästi:
”Valon muutokset vaikuttavat mielialaa säätelevän serotoniinin tasoon. Kaamoksen aikaan taso laskee, keväällä nousee. Osa ihmisistä reagoi serotoniinin nousuun kuitenkin paradoksaalisesti eli serotoniini ei nostakaan mielialaa vaan antaa sysäyksen masennukselle.”
Monet ovat väsyneitä ja haluttomia, tekee mieli jäädä kotiin, ruoka ei maistu, mikään ei naurata. Omalla kohdallani tilanne on vähän toisenlainen. En ole masentunut enkä innoton, työt sujuvat ja himoitsen tulista ruokaa, mutta olen hajamielinen, törmäilen helposti kulmiin ja ovenkarmeihin, suru saattaa pyyhkäistä ylitseni tuosta noin vain, ilman mitään syytä.
Haluan vetäytyä sivuun, taka-alalle.
Haluan olla kuin Faye Dunaway tuossa kuvassa. Juoda kahvia uima-altaan reunalla, yksin ja raukeana, antaa näiden viikkojen vain kulua. (Oscar-palkinto olisi myös kiva.)
Pitkän pohdinnan tuloksena olen löytänyt tälle aaltomaiselle melankolialleni kaksi selkeää syytä: en pidä valosta enkä ryhmätöistä.
Selitän tarkemmin.
Mikä tahansa kirkkaasti valaistu tila on minusta luotaantyöntävä. Vihaan kattolamppuja yli kaiken, puhumattakaan loisteputkista.
Ainoa poikkeus on kirkkaus yhdistettynä joko todella lämpimään tai todella kylmään. Minua ei siis ahdista mennä paahtavassa helteessä uimarannalle tai kahdenkymmenen asteen pakkasessa pulkkamäkeen.
Ja sitten ne ryhmätyöt. Jo lukiossa minuun yhdistettiin sanonta ryhmätyö on tyhmätyö. En ole siitä mitenkään ylpeä, mutta en ole kovin hyvä toimimaan ryhmässä. Joskus, silloin kun oli vielä töiden puitteissa pakko, olin vähän parempi. Nykyään olen suurimman osan ajasta yksin. Olen vähän itsepäinen ja erakkomainen ja rakastan hiljaisuutta. Tilanne jossa on jatkuva pulina ja tohina ja ajatusten pallottelu käynnissä, jossa ideoidaan, suunnitellaan ja toteutetaan yhteisellä energialla, on minulle todella haastava (ammatinvalintani on siis aika yllättävä, hahaaa!). Ja kevät jos mikä on ryhmäaikaa. Ollaan yhdessä, oikein täysin rinnoin kollektiivisesti reippaita ja iloisia.
Ja näin ollaan asian ytimessä: Kevät on minulle kuin tuhannella kattolampulla valaistussa haalessa lämpötilassa toteutettu ryhmätyö.
Ainoa asia minkä näiden kevätihmisten kanssa jaan on kesän odotus. (Siis heidän jotka sitä odottavat. Ilmeisesti on heitäkin jotka rakastavat kevättä ihan vaan kevään takia. En ymmärrä yhtään mutta hyväksyn.) Useimmiten vain suljen silmäni ja korvani ja toivon sydämeni pohjasta kesän koittavan. Sen ensimmäisen oikeasti lämpimän päivän kun maailma säkenöi kaikissa väreissään, ilma väreilee iltaa kohden ja taivas taittuu vähitellen vaaleanpunaiseksi.
Silloin kaikki on hetken aikaa jotain tällaista. (Tai no, ainakin sinnepäin).
Ja mikä parasta, jälleen kerran yksi kevät jo taaksejäänyttä elämää.
Helmi Kekkonen 
Just! Maaliskuu huijauskuu, huhtikuu huijauskuu! Valo lisääntyy vaan paljastaakseen kaiken talven pimeyden peittämän lian ja moskan. On kylmä ja kirkkaus viiltää otsaa. Ja vä-syt-tää!
Ainoa toivo on siinä, että oikeasti vain viikkoja kesään.
TykkääTykkää
Huijauskuu! Nimenomaan. Ja se moska, en kestä. Mutta sekin on varmaan vaan sitä luonnon heräämistä. Ja otsaa todellakin viiltää.
Mutta niin, sitten se kesä. Jolloin itseasiassa aika moni kevätrakastaja valittaa helpoiten heti jos on liian kuuma. (Tai jos on liian sateista, liian kylmä, liian epäkesä. Eli kevät, ahahaaaa!)
Mistä päästäänkin toiseen lempi- eli inhokkiaiheeseen, eli siihen että jos kesällä ei ole kokoajan aurinkoista on kesä lähes automaattisesti pilalla. Niin kuin aurinko olisi jokin onnen mittari. Miksi?
TykkääTykkää
Hei löyty täydellinen kevätbiisi! Vestan Kevät. Kyllä! Just niinko kevät on.
TykkääTykkää
Helmi, jaan tän kaiken! Jotenkin tosi lohdullista, että on muitakin, jotka kokevat kevättalven ja kevään näin. Oikeasti.
Ja just tämä: moni vihaa marraskuuta, syksyä, pimeyttä, kaamosta. Moni, siis todella moni, kokee syksyn ja alkutalven sekä fyysisesti että henkisesti raskaaksi. Minä en ole pimeydestä moksiskaan. Pidän syksystä, myös marraskuusta. Mutta ei tulisi mieleenikään alkaa dissata tai vähätellä niitä, jotka eivät pidä.
Mulla nousee karvat pystyyn joka kerta kun kohtaan suvaitsemattomuutta kevätmelankoliaani kohtaan. Tulee mieleen Indican (koska olen kai jollain tasolla ikuinen teini) Pahinta tänään -biisin sanat.
Ja minä en edes kärsi varsinaisesta kevätmasennuksesta. Kaikki sympatiani heille, joille huhtikuu oikeasti on viiltävän julma.
TykkääTykkää
p.s. Jaan myös vähän tuota ryhmätyöinhoa. Tai siis: työskentelen kyllä mielelläni porukoissa ja yhteistyössä silloin kun se on työn puolesta perusteltua. Minun hommissani aika usein on. Mutta muuten olen vähän tällainen introvertti enkä tykkää ”yhteisestä kivasta” jos se ei tapahdu mulle oikeasti tärkeiden ja merkityksellisten ihmisten kanssa. Ja minulle sopivana ajankohtana.
Olen ollut työpaikassa, jossa oli pakollinen yhdessä jumppaamisen käytäntö. Siis siinä mielessä pakollinen, että jumppaamaan ryhdyttiin kesken palaverin. Siinä neukkarin pöydän ympärillä. ”Hop, kaikki ylös ja kyykkäämään!”
Musta se oli aivan käsittämättömän vaikeaa ja vaivaannuttavaa, enkä itse asiassa ikinä kyennyt osallistumaan siihen. Lähdin aina käymään vessassa tai puhelimessa (mikä sitten tulkittiin jotenkin ikävänä statementina, höh). Ja tämä siitä huolimatta, että liikun itse paljon ja jumppailen ja venyttelen tietenkin myös työpäivän aikana. Haluan vain tehdä sen itse valitsemanani hetkenä ja itse valitsemassani miljöössä.
En myöskään lämpene työpaikan ”pakolliselle” kahvihetkelle tyyliin joka päivä klo 14. Vaadin saada juoda kahvini ja pitää taukoni silloin kun minulle itselleni sopii. (Tässä työssä se lähtökohtaisesti on mahdollista.)
Musta tuo pakkojumppaaminen oli jotenkin niin triggeröivää (kuten tapana on sanoa), että pyysin itse asiassa työnantajaa lopettamaan käytännön. Vapaaehtoinen jumppahetki halukkaille palaverin päätyttyä on ok. Ja osallistumattomuudesta EI pitäisi seurata kenellekään mitään negaa, edes asennetasolla. Myöhemmin kuulin, että joku muukin oli pyytänyt tavasta luopumista. Ja siitä luovuttiinkin.
Huh, tällainen avautuminen.
TykkääTykkää
Anteeksi mutta kuolen nauruun. Työpaikan pakollinen ryhmäjumppa kesken palaverin, ahahahahaaaaaa, en kestä, niin hirveetä ettei voi kun nauraa. Kunhan ei tarvi itse osallistua 🙂
”Mutta muuten olen vähän tällainen introvertti enkä tykkää “yhteisestä kivasta” jos se ei tapahdu mulle oikeasti tärkeiden ja merkityksellisten ihmisten kanssa. Ja minulle sopivana ajankohtana.” Jaan joka sanan.
Ja saman onnen/helpotuksen siitä ettei kyse kuitenkaan ole kevätmasennuksesta. Sen on pakko olla aivan sietämätöntä. Tämän sentään kestää, varsinkin kun näin välillä avautuu ja puhisee.
TykkääTykkää
Haha, suomalaisten lempipuheenaihe eli sää. Mä en oikeesti oo ikinä tajunnut kollektiivista marraskuuvihaa. Kärsin kyllä kaamoksesta tuntuvasti, mutta vasta siinä sydäntalvella. Marraskuussa pimeys on vielä uutta eikä ole ehtinyt vielä syöstä mielialaa kovin alhaalle.
Tätä kevätaurinkoa kyllä rakastan ja huomaan vaan hymyileväni koko ajan kun paistaa.
Ja ryhmätyöt, hyi, kaikkihan niitä vihaa. Paitsi vapaamatkustajat, jotka harrastaa lusmuilua ja toisten duuneista kiitoksen ottamista.
TykkääTykkää
Sydäntalvi on mulle se paras, valtaa sellainen syvä rauha.
Mutta se on just se säästä puhuminen mitä en (myöskään) kestä. Että miksi se sää luo niin merkittävät raamit sille miten olla ja millä tuulella olla ja mitä tehdä? Oon tehnyt pyhän lupausken etten koskaan vaadi lastani menemään ulos vaan sen takia että aurinko paistaa. Elokuvia voi katsoa ja kirjoja lukea muutenkin kuin sadepäivinä.
Luulenkin että mua ahdistaisi kevään valo puolet vähemmän jos se ei loisi sellaista maanista hypeä ympärilleen, ts. sitä ryhmätyöhenkeä.
TykkääTykkää
Voi apua! Pakollinen ryhmäjumppa 😀 mahtavaa vertaistukea sain tästä kirjoituksesta. Miten sattuikin että kirjoitit ryhmätyön tekemisestä, kun itse juuri kipuilen sellaisen kanssa. Itsellä on aina ollut vaikeaa ryhmässä oleminen, vaikkei ryhmätyötä tehtäisikään. Se liittyy ulkopuolisuuden tunteeseen, varmaan häpeään ja haavoittuvaisuuteen ja myös omaan introverttius-taipumukseen. Ryhmässä oleminen on tosi ristiriitaista, samaan aikaan tunnistaa että viihtyy enemmän yksinään, mutta kuitenkin haaveilee että olisi sellainen ryhmä jossa tuntisi itsensä kotoisaksi ja voisi olla ”oma itsensä” mitä se ikinä tarkoittaakaan.. On onneksi ihmisiä joiden kanssa tuntee että voi olla oma itsensä mutta ei oikeastaan sellaista ryhmää ole vielä tullut vastaan tai muodostunut. Ihmisten kanssa oleminen, on se välillä niin vaikeaa.
Mieleeni tarttui tällä viikolla erään kirjan omistuskirjoitus ”ystäville joiden katseessa olen saanut levätä”. Tämä jäi mietityttämään. Toisten ihmisten katseen alla / katseessa joudumme jatkuvasti olemaan ja joidenkin katseessa tuntuu paremmalta kuin toisten.. hmm, tämähän lähtisi viemään syvempäänkin pohdintaan näköjään 🙂
Itselläni ei ole kevätmasennuksesta kyse mutta jotain tämä aika tekee, horjuttaa sisintä ja tekee herkemmäksi kaikelle ja usein ahdistaa ulkomaailmasta (tuntuu että kaikki muut) pursuava kevätilottelu. Onneksi voi kuitenkin ennakoida kun tietää etukäteen oman olotilansa, voi ainakin yrittää tehdä elämää hieman lempeämmäksi tai ei ainakaan itse vaadi itseltään liikoja.
TykkääTykkää
Ihmisten kanssa oleminen on todellakin välillä niin vaikeaa. Ja varsinkin keväisin. Juurikin koska oma olo on kuvailemallasi tavalla herkillä ja kaikki on yhtäkkiä niin esillä. Tärkeää onkin että on niitä ihmisiä joille voi sanoa että nyt en jaksa enkä pysty enkä ehkä edes halua. Ja sitten voi vaikkapa blogiin avautua ja saada vertaistukea piiloutumiselleen 🙂 kiitos siis kommentista ja tsemppiä valon alle.
TykkääTykkää
”Kevät on minulle kuin tuhannella kattolampulla valaistussa haalessa lämpötilassa toteutettu ryhmätyö.” Repesin. Mietin että oisko kevät omalla kohdalla niin paha ilman sitä kollektiivista valon lisääntymisen ja kevään ihastelua.. Ja mietin myös et onko jotenkin perverssiä nauttia luonnon hiipumisesta enemmän kuin sen heräämisestä? Mitä se kertoo musta?
TykkääTykkää
Hahaa, ihanaa että repesit! Mulle tuo oivallus oli ihan super helpottava.
Ei ole. Ja mä en ajattele sitä luonnon hiipumisena vaan vetäytymisenä, hiljentymisenä. Syksyllä ja talvella luonto käyttäytyy tavalla joka on mullekin ominaista, siksi se tuntuu niin hyvältä ja turvalliselta.
TykkääTykkää
Mulla liittyy tosin vaikeus muihinkin vuodenaikoihin ja se on just siinä muutoksessa. Vaikka ei voi sanoa että koskaan ois pysähtynyttä hetkeä niin marraskuun pimeydessä ja touko-kesäkuun valossa tunnen oloni turvallisimmaks. Lopputalvi (kevät siis) ja loppukesä on kauheita.
TykkääTykkää
Tää on jännä. Koska loppukesä on mun mielestä niin ihana. Hetki jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta, uuden alku.
TykkääTykkää
Voi ihmiset ja ryhmätyöt. Ihminen on kiinnostavinta mitä tiedän. En vain aina jaksa olla niiden kanssa.
Ja toi uima-allas, sen mä ottaisin koska tahansa. Valolla tai ilman.
TykkääTykkää
”Ihminen on kiinnostavinta mitä tiedän. En vain aina jaksa olla niiden kanssa. ” Muistan tämän ikuisesti. Musta tuntuu tuolta joka päivä. Ja sitten käytän kaikki päivät kirjoittamalla heistä.
Ja niin, niin minäkin.
TykkääTykkää