06.15-06.10

 

Kello on kuusi viisitoista ja minä herään. Herään koska hän herättää minut, koska on tämä kevät ja aurinko nousee ennen kuin yö on edes ehtinyt haihtua. Toista oli vielä tammikuussa, koko asunto hipihiljainen vielä kahdeksaltakin, unilla aikaa ja tilaa väistyä omassa tahdissaan. On vaaleat verhot, ovat olleet jo viisi vuotta, silkkaa hulluutta ja suunnitelmia vaihtamiselle on kyllä tehty, jotkut asiat vaan jäävät, sellaista se on.

Aamu on pitkä ja hidas, kahvia, puuroa, marjoja, uutisia, vitamiineja, mekkoja, sukkahousuja, suihkuja, nutturoita, pinnejä, reppuja, silmälasit, tietokone, kirjat, lopulta ulos, häikäistyn, vedän syvään henkeä, kyllä tämä tästä, kyllä tämä tästä, ohuempi takki sentään, se tuntuu kivalta, ei tossuja, ei vielä, en uskalla ennen kuin olen varma ettei niitä tarvitse vielä kerran tunkea kaappiin.

Hän laulaa ja kävelee, hapuilee kättäni, kertoo miten päiväkodissa yksi oli leikannut hiuksensa saksilla ja nyt ne on sitten siirretty ylähyllylle, sen askarteluun tarkoitetun sokerikipon viereen josta kolme heistä oli salaa kauhonut sokeria yhteisellä lusikalla suuhunsa, ja miten toisella oli tullut kesken päivän huono olo ja kolmannen isovanhempien mökillä on järvi jossa ui niin isoja piikkipallokaloja että ne voi yhdellä haukulla syödä kaikki varpaat.

Kuuntelen ja mietin jälleen kerran että kaikki nämä pitäisi muistaa, kirjoittaa ylös, että lapset ovat kirjailijoita, rakentavat tarinoita siitä mitä näkevät ja kuulevat, hahmottavat maailmaa sanojen kautta, yrittävät ymmärtää niin paljon, haluavat nähdä niin paljon.

Sitten hän jo kiipeää aidan yli, heihei, nähdään, hauskaa päivää, ja olen ratikassa sama keltainen pahvimuki kädessäni kuin joka aamu, jään pois talvipuutarhan kohdalla ja ajattelen samalla tavalla kuin joka aamu että tuolla pitäisi käydä, sitten jo huoneen ovi auki, ikkuna auki, kone esiin, ei nettiä, ei missään nimessä nettiä, vain se sama tiedosto, joka alkaa jo tuntua tutulta vaikka tiedän niin vähän, ja ne kymmenen muutakin.

Joskus sujuu neljä tuntia, joskus yksi, joskus vartti, mutta jotain syntyy joka päivä.

Kirjoitan muistikirjaa, kirjoitan päiväkirjaa, luen, luen paljon, olen lukenut koko alkuvuoden, näinä aikoina sanat rauhoittavat, eivät pakota mihinkään suuntaan, enemmän vain ovat ja tuovat jotain, mitä milloinkin, eivät vaadi minulta mitään, se johtuu tästä keväästä kun kaipaan enemmän suojaa ympärilleni mutta myös omasta työstä, vaiheesta jossa mitään ei ole vielä varmaksi päätetty, kun kaikki on hidasta ja tyyntä, sellaista joka unettomina öinä saattaa valvottaa koska missä vimma, missä voima, mutta sitten sitä tajuaa että sen aika oli hetken aikaa syksyllä, alussa alussa, ja sen aika koittaa vielä, nyt ei ole kiire, ei minnekään.

Kävelen kotiin, aina vain kirkkaampaa, jään hetkeksi istumaan mutta tuulee liikaa, on melkein kylmä, nälkä, puisto, koti. Syömme pastaa, opettelemme kirjaimia, tanssimme, olen vähän poissaoleva, tiedän sen, yksi kohta jäi päivälle kesken koska olin vähän laiska, tiedän sen, päätän keskittyä häneen ja onnistun. Kääntyy illaksi, hän mutustaa leipää ja haluaa kuulla millaista on New Yorkissa ja Lapissa, minkä värisiä taloja ja koiria Lissabonissa ja minä kerron, sanon etten muista ihan kaikkea niin tarkkaan, olin kaksikymmentäseitsemän silloin, siitä on jo aikaa, hän sanoo että hän muistaisi jos vain olisi päässyt mukaan, yritän jälleen kerran selittää että on ollut aika ennen häntä, etten minä ole aina ollut äiti, ettei hän ole aina ollut olemassa, hän on aina yhtä pöyristynyt ja huvittunut yhtä aikaa, älytöntä hän huokailee ja haukottelee, vielä hammaspesu ja satuja, hiljaisuus, Girls, unta, luojan kiitos koska olen joka päivä vähän väsynyt, olen vaikka nukun sikeästi, nukun aina kunnes hän herättää minut ja kysyy miksi minulla on niin pullea alahuuli ja voiko hän syödä muroja aamiaiseksi ja ruveta astronautiksi ja mikä minusta tulee isona ja miten jonkun nimi voi olla Patti?

 

8 kommenttia artikkeliin ”06.15-06.10

  1. Mua alkaa aina vähän huimata, jos ajattelen tuota, mistä tyttäresi pöyristyi ja huvittui.

    Koska onhan se nyt ihan käsittämätöntä, että me ihmiset ensin emme ole, sitten tulemme oleviksi ja eläviksi ja olemme ja elämme ja koemme ja tunnemme aikamme ihan täysillä tätä kaikkea, jätämme jälkemme maailmaan – ja sitten kuolemme pois, kukin vuorollamme.

    Onhan se nyt sekä pöyristyttävää että huvittavaa, jos sitä oikein miettii.

    Tykkää

    1. Ihana! Ja niin totta. Lapsilla on joskus ilmiömäinen kyky kuvata hetkessä jotain ihan valtavan suurta, saada kiinni jostain minkä me aikuiset tiedämme mutta aika harvoin jäämme ihmettelemään vaikka tavallaan ihmeistä onkin kyse.

      Tykkää

  2. Ihanat, kauniit sanat ja hetket. Juuri mietin hitautta, sen tärkeyttä, hitauden vaalimista, ja miten vaikeaa se välillä on, vaikka juuri sille olisi eniten tarvetta.

    Tykkää

    1. Kiitos.

      Joskus, usein, ajattelen että jokainen päivä on kovin samanlainen kunnes sitten pysähdyn ja kirjoitan ylös ne hetket ja tajuan kaikki pienet hienoudet ja ihmeetkin mitä sinänsä arkisiin tunteihin mahtuu.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s