Reunamilla

Huhtikuu on kuukausista julmin mutta reunamilla on ollut myös ilon säikeitä, onnea. Hetkiä, joita aina silloin tällöin onnistuu katsomaan ikäänkuin kokonaisina, ja siinä katsoessa ajatella, tuntea, miten onnekas onkaan, miten monin tavoin.

Kun eräänä iltana kävelemme laskeutuvassa valossa ravintolasta kotiin, minulla on tossut jalassa ja kevyt olo, tyttö istuu isänsä harteilla, laulaa ja huojuu oman laulunsa tahdissa, minä kävelen hieman heidän takanaan, aina vähän hitaammin kuin muut, katselen heitä ja hymyilen, minun ihmiseni, supertyypit, ja näen miten ohikulkijoitakin hymyilyttää.

Tunne on sellainen pehmeä rutistus rinnassa, en muuttaisi mitään.

Kun kaivaudun sykkyrälle pehmeän peiton alle ja luen näitä tämän kevään kirjoja jotka huimaavat hienoudellaan, miten niin onkin nyt niin paljon, toinen toistaan parempia, pökerryttäviä, ja miten tuovat tullessaan vanhempia, sellaisia joista en ole koskaan kuullutkaan, miten se ei lakkaa hämmästyttämästä, niin kuin minun pitäisi tietää maailman jokainen kirja, niin kuin sellainen olisi mahdollista. Poukkoilen kirjapinojeni välillä, tuskailenkin, haluaisin lukea kaikki yhtä aikaa, miksei minulla ole enempää aikaa tai silmäpareja, ja sitten kevenen, jos tämä on ongelmieni laajuus ei minulla ole mitään hätää.

Äänestyskopissa tyttö nykii hihasta ja kysyy miksei hän saa valita. Ja minä sanon että hyvä on, Katju vai Anni, saat päätää, ja hän miettii hetken ja sanoo että Anni ja niin se on, ja sitten tämän aamun helpotus ja ilo kun molemmat pääsivät läpi, toivoa on, on on on, näinäkin aikoina kun uutiset lähinnä vain itkettävät.

Ja minä kävelen merenrantaan hengittämään ja ensimmäistä kertaa tämä kevät, sen mahdollisuus, tuntuu ihan hyvältä, ei ole lämmin eikä aurinko paista, ehkä se johtuu juuri siitä, kosteasta sumusta ja lintujen vaimeasta laulusta, tyhjästä rannasta ja tuulesta, lävitse käy ajatus siitä että olen hirmuisen elossa ja miten ihmeellistä se on, tämäkin huhtikuu on pian ohitse, luojan kiitos, vielä ehtii tulla tahmeita päiviä mutta tulkoon, olen voiton puolella jo, tunnen sen, juuri tällaisina päivinä, sumuisina ja hyvinä, pakottomina, sellaisina kuin hetkeä myöhemmin, kesken kahvinkeiton, tiedän täysin kirkkaasti mitä kirjani päähenkilö eräänä aamuna ajattelee ja mihin se johtaa.

Kyllä. Toivoa on.

Siitä puheen ollen, muista osallistua keräykseen, ole kiltti. Ole ihminen.