Kaupunki pysähtyy, solahtaa täydelliseen hiljaisuuteen.
Lauantai särkee sydämen, viikonloppu taittuu hitaasti, on kirkasta ja kylmää, lapsella suklaata sormissa ja suupielissä.
Tulen varhain työhuoneelle, Töölönlahti välkehtii, en ole huomannut jäiden sulavan, en ole ollut täällä hetkeen, viimeksi kun olin ei ollut näin kylmä ja moni muukin asia toisin.
Tunnustelen sanoja. Oloa.
Suru on siitä kumma että se on aina vähän eri, putoaa raskaana tai sipaisee ohi mennessään, leijuu yllä hentona ja kutsumattomana, jatkaa matkaa.
Tällä kertaa jättää jäljen.
Uusi aamu, arjen helppous, kaikesta huolimatta. Tutut tavat ja reitit, turva. Voi hengähtää, pitää hengähtää. Hiljainen kaaos hakee muotoaan.
Taustalla heikko kuiskaus, rikkinäinen tarina.
Olipa kerran aika jolloin.
Oli.
