ääriviivoja

 

Olen viime päivinä tuntenut poikkeuksellisen voimakasta halua ja tarvetta pukea tunteeni ja ajatukseni sanoiksi mutta se on osoittautunut lähes mahdottomaksi. Joskus niin käy. Sen myöntäminen on vaikeaa mutta sellaista se joskus on. Elämä. Ihan helvetin vaikeaa. Sotkuista. Epävarmaa.

Yhdessä hetkessä pelko pyyhkäisee jalat alta.

On ihan tyhjää ja hiljaista.

Ulkona ja sisällä.

 

Ei tämän näin pitänyt mennä mutta meni kuitenkin koita kestää.

 

Laahustavat, tahmeat päivät.

Voi yrittää järkeistää, ihan kaiken.

Yrittää ajatella että voisi olla jotain paljon pahempaa, aina voisi ja niin monella onkin ja tottahan se on, mutta ei se ihan auta. Ei ihan eikä ihan vielä.

 

Ja sitten, pikkuhiljaa, alkaa helpottaa. Milloin, se riippuu vaikka mistä ja kaikesta, mutta jossain vaiheessa joka tapauksessa.

Aurinko lämmittää kasvoja ja rintaa, lenkkarit tuntuvat kevyiltä, kuivat kadut lempeiltä. Kirpputorilta löytyy lapselle kaunis mekko, hänen hymynsä valaisee kokonaisen maailman, hänessä on lohtu, hänessä on kaikki.

Olen monesti ajatellut miten turha on yrittää myydä ajatusta, kokemusta vanhemmuudesta sellaiselle jolla sitä ei ole, mutta sanon silti tämän: mikään, ei mikään tunnu niin täydeltä, niin elävältä, niin merkitykselliseltä kuin oma lapsi. Paitsi ehkä jokin mistä minä taas en tiedä yhtään mitään.

 

Istumme auton takapenkillä, minua väsyttää ja särkee, moottori humisee ja radio soi hiljaa, hän hyräilee, hapuilee kättäni ja silittää sitä ajatuksissaan, kääntyy sitten minua kohti, katseessaan kaikki maailman kirkkaus.

 

Tapahtuu monta pientä suurta asiaa ja ajatukset saavat taas tilaa, ne kulkevat ja risteävät.

Asiat ylipäätään muuttuvat kiinnostaviksi, palautuvat mieleen. Kuten vaikkapa viime aikoina katsotut hienot sarjat, HBO:n Big Little Lies, joka yllätti täydellisesti, oli ihanan koukuttava ja poikkeuksellisen hienosti leikattu, sekä Better Things, joka oli ehkä hieman epätasainen mutta parhaimmillaan ihan kultaa.

Miranda Julyn vasta suomennettu novellikokoelma Uimakoulu ja Jo Nesbøn uusi Harry Hole-romaani Jano.

Miehen katse joka näkee kaiken eikä sitä tarvitse yhtään pelätä.

Aamuinen sumu joka kietoo sisäänsä kuin peitto.

Työ joka herättää mielen horroksesta.

 

Kyllä tämä tästä.

Ihmiselle, jonka tunteet räiskyvät aamusta iltaan, joka käyttää suurimman osan valveillaoloajastaan niiden tunteiden pohtimiseen, tekee hyvää muistaa että toisinaan ja aika usein kaikista tärkeintä on juuri tuo.

Ei teräviä kulmia tai jyrkkiä nousuja. Ei huutoa eikä halua kiivetä kaupungin katolle julistamaan yhtään mitään.

Koska kun tuntuu siltä että kyllä tämä tästä voi olla ihan varma että on olemassa hyvää ja kaunista ja paljon.

Ja vaikka kaikki sitten taas heilahtaa kerran jos toisenkin, ilo pakenee ja päivä tummuu, on se siellä taustalla kuitenkin, ääriviivoineen kaikkineen.

Kyllä tämä tästä.

 

 

10 thoughts on “ääriviivoja

  1. Ongelma tuossa mainitsemassasi vanhemmuuden myymisessä on myös se, että et voi koskaan varmasti tietää, miksi toinen ihminen ei ole vanhempi. Jos se ei ole vapaaehtoista, tällaisen myyntipuheen pitämällä voi tulla satuttaneeksi toista pahasti, tietämättään. Toivoisin kaikkien harkitsevan tosi, tosi tarkasti ne tilanteet, jossa tällainen keskustelu kannattaa avata. Etenkin jos ei tiedä toisen tilanteen taustoja.

    Tykkää

    1. Olen ihan samaa mieltä ja todella pahoillani jos sanoillani tahtomattani satutin. Halusin lauseella ”jokin josta minä en tiedä yhtään mitään” korostaa myös sitä että puhun vain omasta kokemuksestani, joku toinen voi ja saa kokea vanhemuuden tai sen puutteen tai minkä vaan asiaan liittyvän ihan toisin.

      Samalla olen myös sitä mieltä, että jokaisella joka omasta vanhemmuudestaan, tai mistä tahansa, iloitsee on oltava oikeus sanoa se ääneen, hyvää ja kaunista ei ole maailmassa koskaan liikaa. Jos täytyy varoa jokaista sanaa siinä pelossa että jollain saattaa olla jotain siihen liittyvää kipeää sisällään, jää moni tärkeä asia puhumatta.

      Mutta vielä kerran, anteeksi jos loukkasin, tiedän todella hyvin miten myös herkkiä ja kipeitä nämä asiat voivat olla.

      Tykkää

      1. Moi, voi ei, et loukannut, älä huoli! Halusin vain esittää tämän lisähuomion, jota kaikki eivät aina tule ajatelleeksi 🙂 Olen ihan samaa mieltä siitä että on tietenkin oikeus kertoa muille omista onnen aiheistaan, mitä hyvänsä ne ovatkin. Mutta on eri asia kertoa siitä mitä itse kokee ja jättää asia siihen, kuin että kertoo onnestaan ja kääntää kysymyksen toiseen – ”entäs sinä, haluaisitko sinä saada lapsen?”. Tämän kysymyksen esittäisin vain, jos olisin hyvin varma, että aihe ei ole toiselle kipeä. Ja sitä onko, on usein vaikea tietää.

        Kiitos kun vastasit. Ehkä tulkitsin väärin tuon sanavalinnan myymisestä. Jos tarkoitit sillä omien hyvien kokemusten jakamista niin se on jopa kannustettavaa, ottaen huomioon miten paljon vanhemmuutta kommentoidaan negatiivisesti.

        Tykkää

      2. Huh, hyvä, tämä on just niitä asioita joiden herkkyydestä olen kovin tietoinen ja silti sitä saattaa tahtomattaankin mennä välillä vikaan kun mieli kieppuu omissa ajatuksissa ja tunteissa, täällä blogissa joskus vähän liikaakin.

        Sillä myymisellä tarkoitin kokemusta joka mulla itselläni oli ennen lasta tosi voimakas, että vaikka kuinka olisi sanottu että kyllä se vanhemmuus on niin ihmeellistä ja ihanaa ja ainutlaatuista niin ei siitä muhun mitään jälkeä/halua/toivetta jäänyt, koin sen sillä tavalla turhaksi, vaikka kyse oli juuri sen hyvän jakamisesta, ja silti saan itseni välillä kiinni siitä ihan samasta, että haluaa sanoa sen ääneen. Ehkä siis mielessäni olivat sellaiset kuin itse vuosia sitten olin, he jotka eivät lasta oikeastaan halua.

        Mutta nämäkin ovat niitä jokaisen omia kokemuksia ja niiden suhteen on hyvä olla tahdikas ja välillä herkkävaistoinenkin, varovaisuudella tuskin voi mennä pieleen.

        Kiitos sulle kommenteista 🙂

        Tykkää

  2. Musta tää oli jotenkin tosi hyvin muotoiltu:
    mikään, ei mikään tunnu niin täydeltä, niin elävältä, niin merkitykselliseltä kuin oma lapsi. Paitsi ehkä jokin mistä minä taas en tiedä yhtään mitään.

    Tykkää

  3. Mä kävin taas ahmimassa sun niin kaunista kieltäsi ja lauseiden rytmiä monta palaa kerralla. Ja miten kevät on painanut haikean jälkensä teksteihin.

    Ja hei, se Geir Gulliksen oli hyvä ja ärsyttävä, sellainen naamalle ilkkuva kirja. Että niinkö sä luulet, hah, että mitä sä oikein kuvittelet.

    Vegetaristin aloitin toissayönä, kun heräsin aamuyöstä enkä enää saanut unta. Ja nyt kyllä mietityttää, että pitäiskö vaihtaa Kang yökirjan paikalta vähän toisenlaiseen ajankohtaan. Vaikka uimahallinkahviokirjaksi?

    Tykkää

    1. Kiitos Susanne, on iso ilo aina kun käyt täällä!

      Ja ooh, Gulliksen ärsyttävä, jännä, kiinnostaisi tietää enemmän. Musta se oli ihan loistava enkä kyllä ärsyyntynyt (ehkä myös koska kieltäydyn ajattelemasta kaikkea muuta mikä kirjaan on nyt liitetty).
      Ja joo, Vegetaristi, huh, oli mulle tosi kova pala enkä tosiaan suosittele yökirjaksi. Uudessa Imagessa Miina Supinen kirjoitti että se on ”painajainen josta ei halua herätä”. Ymmärrän pointin mutta mä kyllä halusin herätä, niin hurja se oli. Vaikkakin todella hieno myös.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s