Ohi on

Tiistaina minä tunnen sen. Enää viikko ja sitten tämä kuukausi on ohi. Päivän mittaan satelee lunta ja vettä. Työhuoneella on ihanan hiljaista. Huomaamattani alan hahmotella kohtausta josta aavistan tulevan tärkeä. Jätän sen kesken, niin minä aina teen jotta tiedän mistä aamulla aloitan.

Tämän kirjan kirjoittaminen on aaltoliikettä, toisella tavalla liikkuvaista kuin ennen. Se hermostuttaa ja ilahduttaa. Hyvinä työpäivinä vaikea keskittyä muuhun.

Enää viikko.

Keskiviikko. Hammasta särkee. Olo on harmaa ja nuutunut. En saa mitään aikaiseksi. Mikään ei kiinnosta. Makaan sohvalla ja odotan. Iltaa kohden kipu vain yltyy ja lopulta istun kolme tuntia päivystyksessä. Onneksi minulla on kirja mukana, keskitän kaiken energiani sanoihin ja lauseisiin, leikin ettei kipua ole. Onnistun jotenkuten mutta aika huonosti. Minulla on todella alhainen kipukynnys, niin alhainen ettei sitä ehkä olekaan, mutta ei se mitään. En ymmärrä mitä jaloa on kivun sietämisessä. Miksi jotain niin hirveää pitäisi oppia sietämään.

Puudutukseen ja särkylääkkeisiin sen sijaan uskon.

Torstaina olo on ihmeellisen hyvä, käyn Laurani kanssa lounaalla, olen aina onnellinen kun hän on kaupungissa. Kävelemme pitkin keskustan katuja ja nauramme kovaan ääneen, en muista koska viimeksi sellaista on ollut. Sellaista huhtikuu tekee ihmiselle. Ainakin toisille.

Enää viikonloppu. Yksi viikonloppu.

Ostamme lapselle vappupallon, nauramme lumisateessa, käymme juhlissa. Yöllä alkaa oksennustauti. Huhtikuun viimeisenä päivänä. Tietenkin. Ihan kuin tämä kuukausi olisi vain voinut loppua, kadota kaikessa hiljaisuudessa. Ei, sen piti vielä päästä niskan päälle.

Ja sitten. Vihdoinkin. Se on ohi.

Pienen potilaan posket hehkuvat kuumeisina, kilpaa taivaalle kivunneen auringon kanssa. Me pysymme sisällä, luemme satuja, juomme mehua, nukumme päiväunia. Unissaan hän hapuilee kylkeen kiinni, kuin pehmeä lämpötyyny, hikoilen mutten uskalla liikahtaa, niin rauhallinen hän siinä on, rakas ihmeellinen mutrusuu, kauneista kaunein, näinä päivinä kovin vakava.

Nukumme aamulla myöhään mitä ei tapahdu koskaan.

Syömme vähän, kahvintuoksu huumaa, hänen hymynsä vielä enemmän.

Luen loppuun kirjan jota olen viikon ajan lukenut joka päivä aamuin illoin, sohvalla, vuoteessa, kylpyhuoneessa, ratikassa, kaikki sen tuhat sivua kieppuvat mielessä, tuon Pienen elämän, valtavan ja kauhean, ehkä myös upean, täytyy miettiä vielä.

Mutta huhtikuuta en enää mieti.

On taas kokonainen vuosi aikaa kerätä voimia ennen seuraavaa.

2 kommenttia artikkeliin ”Ohi on

  1. Ahh. En tiedä kiertääkö mun sanat kommenteissa aina vain samaa luuppia, mutta jösses kuinka kuvaat tunnelmia. Aikaa. Ihmisiä. Asioiden ääriviivoja.

    Oli ihanaa nähdä ja nauraa. Jaettu salaisuus on paras (ja helvetin hauska) salaisuus.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s