äitipuhetta

Sain kutsun ensi syksyn Helsingin Kirjamessuille puhumaan aiheesta Äitiyden tabut.

Aluksi olin ihmeissäni ja kauhuissani. Jännitän esiintymisiä muutenkin mutta omasta työstä, omista kirjoista puhuminen on kuitenkin aina aika turvallista, kukaan kun ei tiedä aiheesta yhtä paljon kuin minä, haha! Mutta äitiys on aiheena niin herkkä ja syvä, niin valtava, että väkisinkin mietin olenko minä oikea ihminen siitä puhumaan.

Mutta hetken mietittyäni tajusin että miksen olisi, olen äiti ja aiheesta ihan helvetin kiinnostunut. Jokainen kirjani on tavalla tai toisella käsitellyt perhesiteitä ja vanhemmuutta, viimeisin Vieraat ehkä eniten. Olen pohtinut vanhemmuutta jo ennen kun sain oman lapsen ja sen jälkeen oikein olan takaa. En enää muista kuinka tietoinen se päätös oli, mutta joskus siinä ensimmäisen vuoden hormoni-uni-valve-imetys-hormoni-valve-rytmi kierrossa minä ajattelin että haluan ymmärtää tästä niin paljon kuin mahdollista. Mitä minussa tapahtuu juuri nyt ja miksi?

Jo pelkkä lapsen katse, se sellainen pienen vauvan iätön, yhtä aikaa kaiken eikä mitään tietävä katse herätti minussa niin valtavan määrän tunteita (kaikkien tuhansien jo olemassaolevien rinnalle), että pelkäsin jääväni niiden alle. Halusin käsitellä sidettä lapsen ja äidin välillä, tarkastalle sen jokaista säiettä. Toki isyyskin kiinnosti ja minusta oli huumaavaa seurata mieheni ja tytön suhteen rakentumista, mutta kyllä minä aika keskellä sitä ihan omaa ihanaa hurjaa myrskyäni olin.

Ja tämä tiedon ja ymmärtämisen halu ei tuntunut minusta ahdistavalta tai suorittamiselta vaan kiehtovalta. Meidän lapsi on aina ollut aika iisi, reipas ja hyväntuulinen, ja olen nauttinut äitiydestä todella paljon, ja kokenut useimmiten olevani hyvä äiti. Meillä on tapamme ja rytmimme ja salaisuutemme, oma maailmamme joka on yhtä aikaa arkinen ja pyhä. Hän saa minut nauramaan ja sulamaan ilosta, hän uskaltaa uhmata ja kiukutella, hän on kiinnostunut ja herkkävaistoinen. Näen hänessä itseni ja mieheni mutta myös jonkin ihan oman, hänet itsensä. Mikään maailmassa ei ole läheskään niin kiinnostavaa kuin se mitä hänestä vielä tulee. Ja samalla minä hetkittäin pakahdun haikeudesta kun ajattelen etten enää koskaan saa nähdä häntä kaksivuotiaana, toivon että hän lakkaisi kasvamasta ja pysyisi aina juuri sellaisena kuin on juuri nyt.

Hän on kaikkeudessaan niin ihmeellinen etten tiedä miten tämä aihe voisi koskaan lakata kiehtomasta. Siinä on kaikki.

 

Neljän ja puolen vuoden aikana olen oppinut ainakin tämän:

En ole täydellinen äiti, oikeastaan aika kaukana siitä. Olen herkkä, kiivas, unta tarvitseva ja todella tunteellinen tyyppi joka horjahtaa aika helposti.

Olen tuntenut sellaista iloa, pelkoa, surua, onnea, riittämättömyyttä ja rajattomuutta jota en ole tiennyt olevan olemassakaan ja olen kaikesta siitä hänelle kiitollinen.

Olen hermostunut lapselle liian monta kertaa ja melkein joka kerta sen jälkeen tuntenut valtavaa syyllisyyttä. Olen joka päivä opetellut muistamaan että lapsi jolle huudetaan oppii huutamaan. Ja ihmiselle joka rakastaa hiljaisuutta enemmän kuin mitään tämä on aika tärkeä oppi. Ja muutenkin, en halua lapseni olevan huutaja. En itsekään halua olla, ja onneksi hyvin harvoin olenkaan. Tunteista, niistä vaikemmistakin, on ihan oikeasti mahdollista puhua, ja myös ilman suurta tai pientäkään hermoromahdusta, ainakin aikuisen on. Huutoon ja itkuun ja kiukkuun ja raivoon voi vastata puhumalla. Mutta vaikka joskus huutaisikin, ei maailma siihen kaadu, enkä minäkään.

Mutta aina, aina, aina tilanne täytyy selittää ja selvittää ja aikuisen on yhtä tärkeä opetella sanomaan anteeksi kun syytä on.

Ja aina, aina, aina niistä pahimmistakin tunteista ja hetkistä ja teoista on hyvä puhua edes yhdelle toiselle aikuiselle ääneen. Ei ole olemassa sellaista vanhemmuuden tunnetta jota joku toinen ei olisi myös käynyt läpi.

Jakamisen synnyttämä lohdullisuus on vapauttavaa, aina.

Liian monta kertaa ei kenellekään, ei kenellekään voi sanoa että olet ihana, hauska, viisas, suloinen, taitava, rakastettava, hieno ihminen. Ei varsinkaan lapselle. Eikä toiselle äidille.

En ole koskaan ymmärtänyt enkä koskaan tule ymmärtämään lapsen kuvan tai kuvien laittamista nettiin. Ei ole mitään mitä kukaan voisi sanoa että sen ymmärtäisin. Lapsella on täysi oikeus yksityisyyteen ja sitten kun hän on tarpeeksi vanha hän voi itse päättää missä hänen oman yksityisyytensä raja kulkee. Joidenkin mielestä tässä on jotain monimutkaista tai häilyvää, minusta ei. Minua ahdistaa joka kerta kun näen hyvänkin ystävän lapsen kuvan netissä. Se ei ole minusta ikinä oikein, ei edes ok. Piste.

 

Ja paljon muutakin.

Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin (nyt huomaan että päivälleen tasan vuosi sitten, ihan hullua!) ja allekirjoitan edelleen joka sanan, varsinkin tämän: Tyttäreni syntymä teki minusta äidin mutta se teki myös jotain muuta. Se sai minut ymmärtämään kuka minä olen. Mitä minä tarvitsen, mihin uskon ja luotan. Millaisen ihmisen minä haluan kasvattaa.

Mutta matka on toivottavasti vasta alussa joten palaan tähän varmasti vielä monta kertaa myöhemminkin.

Olen myös lukenut aiheesta viime aikoina muutaman todella hyvän tekstin, yksi niistä on tämä Emmin blogista löytyvä Hirviöäiti vai pelkkä äiti? Kuten Emmi, minäkin palan halusta kuulla muiden ihmisten tunteita ja ajatuksia. Aina, mutta erityisesti tähän liittyen. Taas kerran tekee mieli kiivetä katolla ja huutaa että puhukaa! Ja kuunnelkaa!

Joten kyllä, suostuin osallistumaan keskusteluun johon minut kutsuttiin ja olen kutsusta itse asiassa aika ylpeäkin. Ehkä olen onnistunut kirjoittamaan ja sanomaan jotain sellaista joka on herättänyt, koskettanut, saanut ajattelemaan. Ja se ei koskaan voi olla huono asia.

 

Kuva on otettu syksyllä 2013 kun olin ollut äiti vuoden verran. Oli aikainen aamu Espanjassa, he nukkuivat vielä ja minä olin jostain ihmeen syystä hereillä vaikka tuolloin ei paljoa nukuttu, halusin tallentaa tuon hetken kun kaikki tuntui olevan niin täysin hyvin. Sellaista se joskus on, äitiys.

 

 

6 kommenttia artikkeliin ӊitipuhetta

  1. Yksi mikä usein mainitaan ja mihin en osaa samaistua on se että toivotaan että lapsi olisi aina pieni/vauva/yksivuotias/kolmivuotias. Ettei hän muuttuisi, kasvaisi. En itse saa tuosta kiinni ja olen pohtinut miksi ja miksi niin moni sanoo tuntevan niin.

    Tykkää

    1. Omalla kohdallani se liittyy pitkälti siihen että aika tuntuu menevän liian nopeasti, ehkä pelkää ettei muista kaikkea tai edes tarpeeksi, ymmärrä iloita ja nähdä niitä pieniä ihmeellisiä yksityiskohtia jotka kasvun myötä väistyvät, haluaisi pysäyttää ajan ja imeä itseensä kaiken mahdollisen. Toki lapsen kasvaessa tilalle tulee aina uusia ja sen vuoksi onkin myös loputtoman kiinnostavaa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Itse en ole myöskään ns. vauva-ihminen mutta olen sitä mieltä että jokaisen ihmisen pitäisi saada asua kaksi-kolmevuotiaan kanssa, se rakkauden, innostuksen ja ilon määrä on niin valtavaa. Ja kyllä minä välillä murehdin että mitä kaikkea esim koulun aloitus, uutiset, netti yms tuo tullessaan, milloin lapsi alkaa sisäistää kaikkia kauheuksia miltä vielä on mahdollista suojella. Eli ehkä liittyy myös siihen pienen lapsen viattomuuteen, se on minusta niin ainutlaatuista ja kiehtovaa.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s