suloinen kaaos

Iltapäivällä lähden muutamaksi päiväksi Wieniin, ja vielä ihan oikealle työmatkalle.

Minut ja kaksi muuta kirjailijaa on kutsuttu Wienin yliopiston vieraiksi puhumaan kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta sekä osallistumaan käännöstyöpajoihin, joissa meidän tekstejä on käännetty saksaksi.

Illalla on suurlähteystön järjestämä cocktail-tilaisuus, ahahaaaa, olen siellä varmasti ihan kuin kala vedessä.

En ole koskaan ollut Wienissä enkä erityisemmin osallistunut työpajoihinkaan, joten olen aikas innoissani. Ja Wienissä kuulema paistaa aurinko, ei mikään itsestäänselvyys näinä lumisina aikoina.

Kone lähtee muutaman tunnin kuluttua, pitäisi vielä mennä suihkuun, pukea, pakata ja ladata kamera ja puhelin. Olen huono lähtijä, hermoilen ja poukkoroin, olen sillä tavalla poissa tolaltani etten osaa tehdä yhtään mitään. Paitsi istua alas ja kirjoittaa, edes jotain, näin, muutaman tärkeän asian.

Kuten sen, että olin mukana uusimmassa Sylvissä. Kysyttiin mikä kirja jokaisen teinitytön pitäisi lukea ja mitä kirjaa ei. Todella pitkän pähkäilyn jälkeen solahdin nostalgiaan ja sanoin että Pikku Naisia. Miten se voikin olla niin ihana? 150 vuotta sitten kirjoitettu ja toimii aina vaan. Kaikki se idealismi ja armollisuus, usko unelmiin ja mahdollisuuksiin, en tiedä parempaa. Ja kun luin muiden ajatuksia huudahtelin ääneen että niin tietenkin, juuri tuo, vaikkapa Koko Hubaran Ruskeat tytöt ja Miranda Julyn Avokämmen, molemmat kirjailijat ovat esikuviani ja kirjat loistavia kuvauksia ihmisyydestä, tyttöydestä ja naiseudesta, valinnoista ja vapaudesta, kirjoja jotka ihan jokaisen tulisi lukea.

Mitään kirjaa en pystynyt kieltämään, en vaan voinut, olisi sotinut aivan liian monta asiaa vastaan. Mitä enemmän kaikki lukisivat sitä parempi paikka tämä maailma olisi. Piste.

Ja sen, että perjantaina alkaa Helsinki Lit, tuo pieni suuri, hurmaava kirjallisuusfestari joka järjestetään nyt kolmatta kertaa ja jonne itse menen ensimmäistä kertaa. Perjantaina paikalla ovat mm. Tom Malmquist ja Linda Boström Knausgård ja sisäinen fanityttöni on seota onnesta jo nyt.

Ja sen, että olen vihdoin ja viimein alkanut lukea Philip Teirin Talvisota-romaania ja olen siitä aika innoissani, mikä ihana yhdistelmä Westötä, Itkosta ja ehkä jopa Austeria. Niin kovin suomenruotsalaista, niin kovin tyylikästä ja silti elämän makuista.

Pään sisällä humisee suloinen kaaos.

Jännä, miten toisinaan, useimmiten, haluan vain olla omassa huoneessani hiljaisuudessa ovi kiinni ja kirjoittaa, toisinaan juosta ulos ja nähdä ja tuntea kaiken. Usein jälkimmäinen tunne iskee kyllä juuri tähän aikaan vuodesta, kun valoon on alkanut tottua ja moni asia taittuu lempeämmin, kun edessä ja alkamassa on niin paljon. (Parhaimmillaan se on elokuun lopussa, kesän viimeisenä viikkoina ja etenkin aamuina.)

Löydän rauhallisen rohkeuden, ja otan vastaan.