talvisota

Lastenlasten hamsterin pakastaminen oli Maxin ja Katriinan ensimmäinen virhe sinä talvena, mutta ennen avioeroa virheitä tuli vielä monta.

On aina jotenkin hykerryttävän ihanaa löytää uusi kirjailija.

Olin toki kuullut Philip Teirin nimen monen monta kertaa ja varsin kehuvissa keskusteluissa, mutta jostain syystä hänen kirjansa olivat lipuneet tietoisuuteni ohitse (näin voi joskus käydä mutta aina se on yhtä hämmentävää koska jotenkin kuvittelen olevani ihminen joka on aina perillä kaikesta). Kunnes sitten luin tämän Helsingin Sanomien arvion hänen uusimmasta romaanistaan Tällä tavalla maailma loppuu ja peli oli selvä.

Jos yhdessä arviossa mainitaan kesä meren rannalla, ydinperheen kulissit, tukahdutetut tunteet ja psykologisesti ladattu, ei mikään mahti maailmassa estä minua tarttumasta kirjaan. Oikeastaan jo pelkkä ydinperheen kulissit saattaa riittää.

Tällä kertaa sain kuitenkin ensimmäiseksi käsiini Teirin vuonna 2013 ilmestyneen romaanin Talvisota (Vinterkriget. En äkstenskaproman), ja ah kuinka hieno se olikaan. Älykäs, hauska ja hallittu, parhaalla mahdollisella tavalla suomenruotsalainen, hieman hillitty mutta silti jotenkin riemukkaan elävä.

Romaanin ytimessä on Maxin ja Katriinan avioliitto ja sen pinnan alla sekä pinnalla kytevät säröt, mutta äänen saavat myös heidän tyttärensä, Lontoossa yksin asuva Eva ja perhe-elämää Kirkkonummella viettävä Helena. He ovat kaikki enemmän tai vähemmän yksinäisiä ja suunniltaan, ja heidän väliset siteet ja säikeet sekä risteävät että väistelevät toisiaan; jokaisella on oma kokemuksensa ja omat muistonsa jaetusta elämästä. Minut tunteva tai kirjojani lukenut tuskin yllättyy, että olen tästä aihepiiristä jokseenkin kiinnostunut.

Pidin valtavasti Teirin tavasta kirjoittaa, sellaisesta ytimekkäästä, tyylipuhtaasta ja hellän ironisesta kerronnasta, joka jättää sopivan verran ilmaa rivien väliin. Teir on varmasti taitava novellisti, niin kirkkaina ja kokonaisina osat romaanin luvuista soljuvat. Nauroin monta kertaa oikein kunnolla ääneen ja samaistuin hetkittäin melkein jokaiseen kirjan päähenkilöistä vaikka en pitänyt juuri kenestäkään, kiinnostavaa! Max ja hänen ikääntymisen kriisinsä aiheuttivat lähinnä kiusaantuneisuuden ja myötähäpeän tunteita, mutta minkäs teet, olen muutenkin sitä mieltä että aika monen seitsemänkymppisen miehen olisi parempi lopettaa ruikutus ja nuor(uud)en haikailu ja keskittyä elämiseen ja tekemiseen, haha!

Ei tämä silti ihan täydellinen romaani ollut. Loppua kohden intensiteetti jotenkin vaivihkaa karkasi, huomasin omien ajatusteni harhailevan. Kirjan jännite oli kovimmillaan puolessavälissä mikä on aina hieman ongelmallista, loppu tuntuu silloin väkisinkin aavistuksen tylsältä, hiipuvalta. Mutta tämä on semmoista pientä mutinaa ja jupinaa. Kirja oli hurmaava ja hieno, ja tuskin maltan odottaa että pääsen lukemaan sitä Teirin uusinta.

Ja sanonpa senkin, että Teir tuntuu olevan nero mitä tulee kirjojen nimien keksimiseen (tosin en oikein ymmärrä miksi Jaana Nikulan suomennoksesta on jätetty avioliittoromaani pois?). Ja se on oikeastaan aika harvinaista herkkua. Mutta sellaista se on, nimien keksiminen on ihan helvetin hankalaa, nimim. kokemusta on. Olen pari vuotta sitten kirjoittanut aiheesta enemmänkin, käy kurkkaamassa jos romaanien nimet kiinnostaa. Ja ketäpä nyt ei kiinnostaisi!