Tämä tapahtuu joka kerta: sydämeni pakahtuu samaa vauhtia lentokoneen kiihtyvän vauhdin kanssa. Olen päivien alussa, matkalla, päämääränä Gotlanti ja kirjoitusrauha, mutta juuri nyt en pysty ajattelemaan mitään muuta kuin häntä, hänen pehmeitä käsivarsiaan kaulani ympärillä, hentoa nyyhkytystä, tulethan varmasti takaisin, tulen tulen tietenkin tulen, ja heti perään kaikkia joita rakastan, miestä, äitiä, ystäviäni, haluaisin soittaa heille, kertoa tämän kaiken, sanoa miten ihania ja mahtavia he ovat, miten mieletöntä että tämä on mahdollista, että he ovat olemassa, miten mieletöntä kaikki. Ja hän, pieni supersankarini, ihmeellisin kaikista ja kaikesta.
Olen niin täynnä kaikenmoista tunnetta ja kaipausta että suljen silmäni ja mietin miksi lähdinkään.
Ja sitten, pian, pilvien yläpuolella, kaikki tuo väistyy ja tilalle tulee toinen: vapaus.
Lähtemisen, matkalla olemisen ristiriita kiehtoo minua. Se on yksi syy miksi haluan lähteä, ja lähden. Poissaollessani näen kaiken niin paljon kirkkaammin. Metsä puiden takana jne.
Tukholman lentokentällä haahuilen hetken, odottelen tietoa vaihtolennon terminaalista, ja kuten aina silloin kun en tiedä mitä tehdä tai on ylimääräistä aikaa tehdä jotain, menen kirjakauppaan.
Et sitten osta mitään, sanon itselleni. Hetken kuluttua olen jo kassalla.
Joyce Carol Oates, The Lost Landscape. A Writer’s Coming of Age, miten olisin voinut vastustaa?
Matkani kestää viisi päivää. Minulla on jo repussani kolme kirjaa (Joan Didionin Iltojen sinessä, Garth Greenwellin Kaikki mikä sinulle kuuluu ja Philip Teirin Tällä tavalla maailma loppuu.) Mutta kun matkustaa yksin ei tarvitse selittää kenellekään mitään, ei kantaa muuta kuin omia kirjoja (ja villapaitoja, tietokonetta ja juoksulenkkareita). Sitä paitsi lentokentät ovat muodostuneet ainoaksi paikoiksi joista enää ostan englanninkielisiä kirjoja. Se on rituaalini. Ennen siihen liittyi myös M&M’sit, mutta niiden ilmestyminen suomalaisiin kauppoihin pilasi nautinnon. Enää ne eivät ole erityisiä. Mikä ei tietenkään tarkoita ettenkö niitä yhä söisi, useammin ja enemmän vain.
Ja tämä: on aikaa ajatella. Mitä vain, pientä ja suurta, tärkeää ja vähemmän tärkeää, ja se vähemmän tärkeä vasta tärkeää onkin (tietävät kaikki jotka ovat lukeneet Yökirjan). Silläkin uhalla, että kuulostan ihan pöhköltä ja hemmotellulta: minä tarvitsen aikaa ja tilaa ajatella. En ainoastaan kirjoittaa, vaan ajatella. Ajatuksen kerrallaan, jokaisen loppuun asti. Ilman yhtään kommenttia, kysymystä, huomiota, odotusta, toivetta tai vaatimusta. Jonkun toisen ajatusta.
Haluan olla vain ja ainoastaan oman pääni sisällä. En puhua kenellekään, en kuunnella ketään. Ja tämä lentokentällä odottelu on osa sitä; osa residensseilyä (!), osa työtä, osa tulevaa kirjaa. Olen ollut matkalla kolme tuntia ja kirjoittanut jo kaksi liuskaa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja varsinkin silloin kun siihen on mahdollisuus, kun on tilaa ja aikaa. Pitäisiköhän mainita tämä seuraavassa apurahahakemuksessa? Hakemani apuraha mahdollistaisi kirjallisen työskentelyn, sis. lentokenttähaahuilun ja kupillisen liian vahvaa kahvia?
Ja sitten, perillä. Visbyn vanha kaupunki on yhtä kaunis kuin muistin, kuin sadusta, värikäs ja suloinen. Huoneeni on eri kuin viime kerralla mutta isompi. Yritän unohtaa alkavan flunssan mutta se on sinnikäs, aurinko on kirkas ja tuuli kylmä, käyn vain syömässä ja palaan talolle. Juon inkivääriteetä, kirjoitan vähän, luen, pian käyn nukkumaan.
En malta odottaa huomista, hiljaista aamua, ihan omaa.