kaikki mikä sinulle kuuluu

Pitääkö se paikkaansa, isä kysyi sanottuaan sanottavansa. Hän jätti minulle mahdollisuuden valita, tai jotain mahdollisuuteen vivahtavaa ainakin. Hän esitti asian ikään kuin kysymys olisi jostain minkä voisi puhua olemattomiin ja muuttaa muuksi, mutta minä en sellaiseen kyennyt; jos olisin muuta puhunut olisin puhunut itseäni vastaan, mitä muutakaan, ja niin minä otin paikkani maailmassa ja sanoin että kyllä, kyllä se pitää paikkaansa. Isä kuului jälleen hengittävän ulos, tällä kertaa terävästi, ja minä säpäsähdin jo ennen kuin hän sanoi mitään.

Olin siinä uskossa, että Garth Greenwellin romaani Kaikki mikä sinulle kuuluu olisi jo muodostunut eräänlaiseksi ilmiöksi, mutta etsiessäni siitä kritiikkejä en löytänyt yhtään, blogikirjoituksiakin vain muutaman. Olen hämmentynyt. Ja vähän pettynytkin, koska tälle kirjalle kyllä soisi huomiota, niin hieno se on, yhtä aikaa kiehtovalla ja raskaalla tavalla omalakinen.

Romaani alkaa kohtauksella, jossa kaksi miestä tapaa Bulgarian Sofiassa, Kansallisen kulttuuripalatsin alakerrassa olevassa yleisessä käymälässä. Toinen miehistä, kertoja, on amerikkalainen, keski-ikää lähestyvä opettaja ja toinen, Mitko, nuori ja karismaattinen luonnonlapsi, ja prostituoitu. Amerikkalainen ostaa tältä seksiä ja saa suurinpiirtein sen mistä maksaa, tilanne jää jotenkin kesken, käymälän tunkkaiseen ja viileään ilmaan.

Miesten välille kehittyy jotain, en tiedä miksi sitä kutsua, suhteenomainen side ehkä. Se on voimakas ja silti häilyvä, rakkauden ja himon välimaastossa kieppuva, hetkittäin uhkaava. Suhteen taustalla kieppuu yhtä lailla myös amerikkalaisen kipeä lapsuus ja varhaisnuoruus, hylätyksi tulemisen kokemus ja rakkaudennälkä jota ei ole koskaan tyydytetty.

Romaanin suomenkielisessä versiossa on kannessa Jari Tervon suositus runollisesta rakkausromaanista ja takakannesta löytyy mm. kipeä, pakahduttava, kahleet, runollinen ja eroottinen. Hieman hämmentävä on myös Esquire-lehden määritelmä kaikkien aikojen 12 eroottisimman romaanin joukossa. Miksi juuri kahdentoista? Jokin kirjan ulkoasussa ja tuossa runollisen erotiikan korostamisessa oli minusta luotaantyöntävää ja minulla oli epäilykseni. Ylistykset kuitenkin kiirivät tämän kirjan ja kirjailijan kohdalla Helsinki Litin aikoihin todella nopeasti (tästä ehkä johtui käsitykseni ilmiöstä?), ja ehdottomasti minun onnekseni.

Kyllä, kirjassa on aika paljon seksiä ja halua ja niiden paikoin aistillistakin (en kestä tuota sanaa) kuvausta, ja kyllä, se on homoromaani, mutta jos minun pitäisi valita muutama sana tätä kuvaamaan niin en todellakaan käyttäisi noita edellämainittuja. Eikä se minusta myöskään ole rakkausromaani, ei ainakaan sillä perinteisellä tavalla. Minusta tämä on kertomus identiteetistä ja sen pirstaloitumisesta, häpeästä ja juurettomuudesta, ja toivosta, ihmisen tarpeesta ja kyvystä rakastaa ennen kaikkea itseään. Koska kaiken sen pelon, kaipauksen, surun ja kivun jälkeen on tämän romaanin äänessä jotain tavattoman lämmintä ja kaunista, toiveikasta. Se ei oikeastaan liity tarinaan itsessään vaan nimenomaan kerrontaan. Koska Greenwell, hitto miten taitava hän siinä on.

Hän kuljettaa tekstiä puolen sivun mittaisilla virkkeillä ja täydellisyyttä hipovilla lauseilla, henkilökuvauksella joka on kaikkine katseineen, ilmeineen ja hajuineen kristallinkirkas ja inhimillinen. Varsinkin Mitkon kohdalla hän onnistuu, kykenee paljastamaan sen miten vähän me voimme toisistamme nähdä silloinkin kun näemme oikeastaan kaiken, kun näemme heidän lävitseen. Myös lasten ja vanhempien välisen suhteen säikeiden kuvaamisen hän taitaa, ja tämä ihmismielen kauneuden ja kaaoottisuuden, nykyhetken ja muistojen kudelma onkin kirjan parasta antia.

Hän peitti nopeasti itsensä ja poistui suihkuhuoneesta mitään sanomatta, mutta hänen ilmeensä upposi minuun ja teki pesän eikä ole sen koommin minusta lähtenyt. Se juurtui muistin pohjalle ja kasvoi minäkuvaksi, joksikin mitä tiesin ja osasin odottaa omasta itsestäni. Sen päivän jälkeen kaikkinainen rentous oli kadonnut yhdessäolostamme. (…) Tuntui kuin olisin saman tien kadottanut jotain itsestäni, muuttunut jotenkin vähemmän todelliseksi kun isä etääntyi minusta, menettänyt jotakin omasta varmuudestani ja olemuksestani ikään kuin sekin saattaisi liueta olemattomiin. Hänen katseensa välittyy minulle välillä vieläkin, näin sen kun kävelin blokien keskellä ajattelematta olenkaan minne olin matkalla.

Amerikkalainen on häpeän ja vihan varjossa mieheksi kasvanut poika, joka uskoo molempien olevan väistämätön osa hänen minuuttaan, joita ilman hän uskoo kadottavansa itsensä kokonaan. Miten surullinen ajatus, ja miten tärkeä muistutus jokaiselle joka uskoo tietävänsä ketä joku toinen saa tai ei saa rakastaa.

Juhani Lindholmin suomennos on suurimmilta osin hyvä ja varma kuten aina, mutta samalla tavalla kuin Emma Clinen Tyttöjen kohdalla, minulle tuli voimakas halu lukea tämä kirja englanniksi, kokea sen alkuperäinen kuljetus.

Kirja tuli hyvin lähelle mutta jäi silti etäiseksi, ja on sellaisena upeasti synkassa itse tarinan kanssa, ja minusta se on rohkea ja kiinnostava valinta. Greenwell on myös taitava lopettamaan luvut lauseisiin jotka ikään kuin maalaavat kuvan siihen asti kerrotusta, ja se on minusta hurjan kiinnostava ja vaativa yksityiskohta. Arvostan, ja suosittelen, todella.