kesän tullen

 

Alkukesä ja edessä häämöttävä loma herättävät minussa kaikenlaista.

 

Valoisat illat houkuttelevat ulos, lapsi valvoo myöhempään ja nukkuu sikeämmin, teen suunnitelmia ja haaveilen paljon, ostan uimapuvun ja varaan matkan, kaipaan saaristoon ja olen keveällä tavalla malttamaton.

Tunnen että tarvitsen lomaa ja samalla on kova halu kirjoittaa, jatkaa kirjani kanssa nyt kun se on vihdoin alkanut ihan oikeasti hahmottua, nyt kun tiedän mitä kohti olen kirjoittamassa.

Kokemuksesta tiedän, ettei pieni tauko ole koskaan pahasta, että mielelle ja kuvitukselle tekee ihmeitä aika ja tila. Mutta silti, jännittää. Mitä jos jotain katoaa, mitä jos unohdan?

 

Novels begin, not on the page but in meditation and day-dreaming – in thinking, not writing.

Neljänkymmenenviiden romaanin jälkeen Joyce Carol Oates varmasti tietää mistä puhuu.

 

Mutta minun kirjani ei ole enää alussa, se on jo paljon pidemmällä, sekä paperilla että mielessä. Ja sen lisäksi mitä jo tiedän ja mitä osaan aavistaa ja ennakoida, olen tällä kertaa valinnut kertojarakenteen joka tulee olemaan todella työläs. Ja todella kiinnostava. En haluaisi jättää sitä, en nyt.

Ja samalla tiedän, että aika saattaa olla juuri oikea. Että pientä helpotusta on myös ilmassa: saan jättää heidät ja heidän tarinansa hetkeksi, lakata kantamasta rinnakkaista todellisuutta joka hetki mukanani, kaarta joka tällä kertaa tuntuu aivan valtavalta, muistoja ja salaisuuksia, tapoja ja eleitä, kaikkia niitä tuhansia yksityiskohtia jotka saattavat olla ehdottoman tärkeitä tai ihan turhia.

Olla kirjoittamatta hetken.

Aina se tuntuu yhtä epäuskottavalta, aina se jotenkin onnistuu.

 

Viime viikolla istuimme kustannustoimittajan kanssa pitkän illan. Taivas tummui ja kaadoimme laseihin lisää viiniä, pyöritimme ideoita ja näkökulmia, ei ollut tyhmiä kysymyksiä eikä turhia polkuja. Yhdeltä yöllä puhuimme huokaillen Michael Fassbenderistä ja Joan Didionista ja suunnittelimme yhteistä matkaa Gotlantiin. Kävellessäni kotiin teksinippu laukussani olin pyörällä päästäni, sanoista, viinistä ja hänestä, kirjoittamiseni kulmakivestä.

Haluaisin kertoa mistä tarina alkaa, mistä kirjoitan, mutta en kerro. Aion suojella tätä vielä. Koska samalla tavalla kun luotan siihen että tiedän mitä minun pitää tehdä, minä luotan siihen että tämän äärellä kannattaa olla varovainen. Jos kaikki käy hyvin, tulee kirjasta upea, ja silloin on parasta vain antaa sen viedä. Ja jos ei käy niin, no, sitten millään ei ole enää mitään merkitystä, hahahaaa!

 

Lapsi odottaa lomaa ja ensimmäiselle mökillereissulle lähtöä kovasti, siellä kuulema ”sielu lepää”. En tosin tiedä miten se lepo onnistuu koska hän ilmoitti myös että aikomus on leikkiä kaksikymmentäseitsemän tuntia päivässä. Hän on kevään aikana kasvanut vauhdilla, luulen että vain hetken enää tuntemallani tavalla pieni, siltä ainakin vaikuttaa. Haaveilee rakkaudesta, jäätelöstä ja samanlaisesta omasta talosta kuin Onnellilla ja Annellilla.

Toisinaan ymmärrän mitä hän tarkoittaa halatessaan minua ja sanoessaan että minulla on sinua jo ikävä.

Siltä tuntuu tämä kesäkin, vielä alussa mutta kohta jo mennyt.

Mutta ei vielä. Ei vielä.

 

Kuva täältä, kuin unesta.