lapsuuden päiviä

 

Palasimme kotiin Atlantin ääreltä. Matka oli ihana mutta yöllinen lento vatsataudissa liian pitkä. Lapsi lähti mummulaan jotta voin nukkua. Mutta en ole kirjoittanut yli kahteen viikkoon sanaakaan. On annettava sormien hetki levätä näppäimistöllä, tunnettava tuttu rytmi.

 

Hän lähti iloisena ja vielä vähän unisena, puki ensin yllensä uuden paidan ja sujautti käsilaukkuunsa omilla rahoillaan ostamansa huulirasvan ja pienen pöllön.

Mietin usein sitä millaisena nämä ajat, vaikkapa juuri nyt, nämä keskikesän päivät ja valoisat illat, heinäkuulle ominaset kotiinpaluut ja toistuvat lähdöt jäävät hänen mieleensä? Mitä hän muistaa?

Mitä itse muistan?

 

Muistan kesämökkimme verhot, miten ne kesäaamuisin auringon osuessa tekivät huoneesta punaisen.

Muistan Kökarin sileät kalliot ja saaremme ohittavat, jylisevät laivat.

Muistan ruudullisen mekon ja punaiset kangastossut.

Muistan raidallisen uimapuvun.

Veljieni äänet aamuisin seinän toisella puolen.

 

Hän on toisinaan taipuvainen vakavamielisyyteen, pohtii kaikenlaista, kyselee paljon, miksi on tauluja, olenko minä hänen äitinsä vielä silloinkin kun olen kuollut, saako hän elää satavuotiaaksi ja kuka siitä päättää ja mitä sitten jos kaikki yhtäkkiä onkin jäätelöä ja on lämmin päivä ja kaikki sulaa, siis ihan kaikki? Hän kantaa mukanaan valtavan määrän uteliaisuutta ja iloa, hämmennystä joka ei kuitenkaan horjuta; oli kysymys tai vastaus mikä tahansa hän jatkaa touhujaan samaan malliin.

Harakansaaressa hänen kimppuunsa hyökkäsi hanhi, kietoi siivet ympärille ja tuuppi nokalla selkää. Hän pelästyi hurjasti (mutta vähemmän kuin minä) ja jo hetken kuluttua toisti tapahtunutta leikin muodossa.

Muistaako hän tuon linnun?

Minä ainakin muistan.

 

Ostin Tukholman lentokentältä Joyce Carol Oatesin muistelmateoksen The Lost Landscape. Se on kiehtova ja kaunis, ja minusta on jotenkin huumaavaa, että myös Joyce Carol Oates on ollut joskus lapsi. Samoin kuin Pirkko Saisio, Seela Sella, Joan Didion ja Meryl Streep. Aika muuttuu jolloin tapaa armollisemmaksi kun sitä katselee pitkien elämänkaarien kautta, varsinkin sellaisten joita itse ihailee.

Olenko itsekäs ja turhamainen kun toivon hänen ihailevan minua, nyt ja aina?

 

Meidän arkemme on hänen lapsuuttaan. Me rakennamme hänen lapsuutensa päivät, luomme ääriviivat joita ei toista kertaa luoda. Hän katsoo meitä suoraan silmiin ja odottaa kuulevansa totuuden, on meidän velvollisuutemme vastata tuohon katseeseen, olla sen odotuksen arvoisia.

Hän juoksee auringon alla alastomana, letit päässä ja sandaalit jalassa, katsoo minua olkansa yli ja nauraa, hän on niin kaunis, valoa valoa valoa.

Nämä ovat hänen lapsuutensa päiviä.

Valtameren aalloissa, Töölön kaduilla ja Turun saaristossa, omassa huoneessa ja hotelleissa, tussia sormissa ja jäätelöä suupielissä.

Ainutlaatuisia, ihmeellisiä.

Aivan niin kuin ne sileät kalliot ja punaiset verhot, aina mukana.

 

6 thoughts on “lapsuuden päiviä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s