This time when kindness falls like rain
It washes her away and Anna begins to change her mind
Elokuu ja sataa. Ei haittaa.
Counting Crows tekee harmaastakin päivästä kauniin kuten aina.
Jään kotiin kirjoittamaan. Ajatukset harhailevat, miten nopeasti loma meni, niin kuin tiesinkin sen tekevän. Ihmiset puhuvat kylmästä ja sateista, minä muistan enemmän aurinkoisia päiviä, kimaltavat aallot ja lämpimät kalliot ja kadut, valtameren kohinan ja sormille sulaneet jäätelöt. Ei festareita, ei tänä kesänä, Flow vielä odottaa, ja Huvila-teltta, parempi kun yksikään festari, pimeiden sametti-iltojen ihmeellisyys.
Viikkojen aikana en edes vilkaissut käsikirjoitusta. Tai no yhden kerran vain, varmistaakseni että se on yhä olemassa. Kirjoittamattomuus sujui ihan hyvin. Oikein hyvin oikeastaan. Mieli ja kuvitus sai keräillä itseään. Päiväkirjaa kirjoitin, vähän, ja muutaman lehtijutun. Nyt sormet liikkuvat hitaasti mutta ei se mitään.
Yritin myös lukea mutta hidasta oli sekin, hämmennyin myös.
En oikein saanut otetta Elena Ferranten Loistavasta ystävästä. Kerronta oli hienoa, paikoin jopa upeaa, mutta tarina ei sytyttänyt, en kiinnostunut. Päähenkilössä oli jotain kovin raskasta. Kahdensadan sivun jälkeenkin tunsin lukevani samaa lukua uudestaan ja uudestaan. Kaunista, verevää, sykkivää kieltä, mutta matkalla minne? Jotain silti tapahtui koska aion ottaa siitä vielä selvän.
Samoin Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Ei tuntunut omalta, ei tuntunut oikein miltään. Tähän en usko edes palaavani.
Olenko ainoa, oletteko tekin kaikki rakastuneet suinpäin näihin kirjoihin kuten kaikki muut?
Mutta sitten. Jonas Grardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, kirja siitä miten aids tuli Ruotsin homopiireihin 1980-luvulla ja sai kokonaisen sukupolven horjumaan, liian monet särkymään. Lopetin kirjan eilen, kirjoitan siitä pian mutta en vielä, on niin paljon sanottavaa. Olen lukenut Gardellin haastatteluja aikaisesta aamusta alkaen, vieläkin itkettää.
”Halusin tehdä siitä eeppistä. Niin moni ehti elää niin lyhyen aikaa. He rakastivat ilman kunniaa ja kuolivat yksin, kaikkien hylkääminä. Halusin antaa heidän elämälleen merkityksen.”
Mitä vielä?
Hitaita päiviä, hiljaisia iltoja. Nurkan takana odottavia muutoksia, lempeä. Tämä aika vuodesta on parhain, syksy edessä, kesän tuoksu vielä ilmassa.
Haaveilen pienistä asioista, avarista tiloista, valosta joka läikkyy lehtien lomasta, lautalattioista ja tauluista seinällä, jonkun toisen keittämän kahvin tuoksusta. Mekoista yhdistettynä pehmeisiin neuleisiin. Kestävästä mutta kauniista olkalaukusta. Täydellisistä lauseista. Rauhasta. Rohkeudesta.
Hetkistä kuten tuossa kuvassa nimeltään ”Hemingway cool”.
Siinä se.
Helmi Kekkonen 
Höh, harmi kun Kaikki se valo.. ei iskenyt. Välillä se on semmosta (vaikka haluisinkin että luet sen loppuun 🙂 ). Äiti on hehkuttanut tota Ferrantea, mielenkiintoista kuulla eriäviä mielipiteitä siitäkin!
TykkääTykkää
Mulla on usein ongelma sotaromaanien kanssa, jokin siinä kuvauksessa ei vaan iske, niin kuin kehys olisi liian dramaattinen, liian itsestäänselvän kauhea. Vaikea selittää. Toisaalta kyllä rakastin vaikkapa Sovitusta. Mulla on niin paljon kirjoja luettavana ja kesken nyt, että epäilen, mutta ehkä.
Ferranteahan on kehuneet Kaikki, joskin muutamia soraääniäkin on ollut ilmassa. Jostain syystä mä jo etukäteen arvelin että näin tässä käy, että se ei vaan ole mun juttu. Paljon liittyy päähenkilöön joka on, kuten sanoin, raskas. Mutta mua myös kiinnostaa että miten tarina etenee kun tytöt kasvavat, joten yritän tämän loppuun vielä ja sitä toista osaa sitten. Ehkä 🙂
TykkääTykkää
Ihanaa että olet takaisin.
TykkääTykkää
Oi kiitos, ja ihanaa että itse olet täällä!
TykkääTykkää
Ferrante alkoi mullakin hitaasti, mutta lopussa ihastuin Loistavaan ystävään ja se seuraava olikin musta jo tosi hyvä (vaikka sekin alkoi hitaasti). Nyt en malttaisi odottaa seuraavaa.
Parasta kun oot takasin täällä!
TykkääTykkää
Voi Anna, miten kiva kuulla, mustakin on kiva taas kirjoittaa, pienet tauot tekevät ihmeitä.
Ferrante ei musta ehkä ole hidas, mutta kovin täysi kylläkin ja siksi jotenkin laahaava. Mutta aion kyllä yrittää sen loppuun, kuulin huhuja jostain mafia-kytköksistä ja se alkoi heti kiinnostaa.
TykkääTykkää
Kiitos kun jaat taas lukukokemuksia 🙂 ”Kaikki se valo” imaisi mut mukanaan vaikka samaan aikaan olin jotenkin tietoinen tarinan tuttuudesta, sodan kehyksistä. Välillä tarina tuntui kliseiseltä mutta samaan aikaan nautin sen helppolukuisuudesta ja tunteellisuudesta. Mulle sen lukeminen osui aikaan jolloin olin kokenut menetyksen joten uskon että herkillä olo vaikutti tähän lukukokemukseen.
Haa, Gardell on kiinnostanut pitkään mutten oo vielä ottanut lukuun.. liian monta kirjaa vielä kesken.
Nautinnollista elokuuta, se on ihana kuukausi 🙂
TykkääTykkää
Kiitos itsellesi kun luet!
Sota on mulle haastava kehys, vain harva sellainen vie mukaansa, tai innostaa alunperinkään; enhän Valoonkaan tarttunut silloin kun kaikki sitä sen ilmestyessä hehkuttivat, ja ehkä vähän myös tuo helppolukuisuus häiritsi, tuntui hetkittäin nuortenromaanilta. Ei niin että se olisi huono asia, ei vaan ole mun juttu. Mutta onneksi maailmasta ei lopu kirjat kesken 🙂 Lisää kirjasuosituksia tulossa siis pian!
TykkääTykkää
Kaikki se valo ei iskenyt myöskään oikein ja sinä sen sanot, jotain nuortenromaanimaista siinä oli, mikä ei välttämättä huono asia siis ole, mutta itselle jäi vähän etäiseksi..
Luin koko Tuon Napoli-sarjan ja kokemus oli kummallinen koska itsellekin päähenkilö oli paikoin raskas ja ärsyttävä, mutta silti tuli pakonomainen tarve lukea ne kaikki.. enkä oikein osaa vieläkään sanoa mitä mieltä siitä kaikesta olen, joten sun analyysia odotellessa 🙂 Hahmot jäivät kyllä pyörimään mieleen ja elämänkulku noin niinkun yleensä, joten kyllä se jotain teki ja sai miettimään ylipäätään valtasuhteita ja erityisesti ystävyyssuhteita siinä.. Italia/Napoli kontekstina plussaa 🙂
Mukavaa elokuuta ja kiitos kun kirjoitat!
TykkääTykkää
Ootko siis lukenut koko sarjan italiaksi?! Ihan mieletöntä, arvostan!
Napoli ja sen kuvaus on mustakin ollut kirjan parasta antia, ja kyllä tytöissäkin jotain kiehtovaa on, toisaalta siinä epätasapainoisessa ystävyyden kuvauksessa ei ainakaan tähän mennessä ole vielä mitään kovin järisyttävää, esim. Clinen Tytöt onnistui siinä paremmin. Mutta oon kyllä nyt entistä vakuttuunempi että ainakin luen kirjan loppuun.
Ja kiitos, ihana kun luet!
TykkääTykkää
En sentään, (olisinkin!), englanniksi heh, niin kuin muuten tuon Clinen Tytöt myös. Mä en oikein osaa verrata näitä kahta, kun Ferranten oli niin massiivinen ja kulki läpi niin monen vuosikymmenen ja henkilön kautta, vaikkakin vain yhden näkökulmasta. Tuntui, että siihen tuli vähän sellainen suhde kuin johonkin sarjaan minkä katsoo maratonina ja pakko saada tietää mitä henkilöille tapahtuu ja juurikin miten niiden keskinäiset suhteet mahdollisesti muuttuvat.. Clinen Tytöistä siis pidin, ilman mitään hämmennystä 🙂
TykkääTykkää
Joo ymmärrän. Mulle vertaus tuli mieleen kun olen vasta ekan osan puolivälissä, kun tyttöihin on vasta tutustunut.
Mä luin Clinen suomeksi mutta aion lukea sen myös englanniksi, siinä oli myös kielen tasolla niin paljon sävyjä ja kiehtovaa joka ei jätä rauhaan.
TykkääTykkää
Kuulun myös siihen vähemmistöön, joka ei Kaikesta valosta innostunut. Yhtaikaa liian vakava aihe ja heppoinen tarina kylvi sen verran vahvaa epäuskottavuutta, etten osannut oikein pitää kirjasta missään vaiheessa, vaikka sen kokonaan sainkin luettua! Ferrante taas odottaa hyllyssä, saa nähdä miltä se tuntuu. 🙂
TykkääTykkää
Musta alkaa tuntua ettei me ihan vähemmistöä ollakaan… 🙂 no, ehkä vielä kuitenkin. Ja siis just tuota mietin, kun kaikki hehkuttivat tarinaa ja musta jo alkuastetelma oli jotenkin hento kehyksiin nähden. Jotenkin naiivi.
Että kyllä Ferrante ihan eri luokassa siinä suhteessa on. Kerro sitten miten sulla kävi!
TykkääTykkää
Kyllä, olen aloittanut Ferranten jo kolme kertaa. Ehkä odotukseni olivat jotain muuta, toiminnallisempaa kerrontaa. En tiedä. Sitä on kehuttu niin paljon, että haluan vielä yrittää.
Kaikki se valo jota emme näe oli epäilemättä taitavasti kirjoitettu, se oli koukuttava ja helppolukuinen. Silti siitä tuli mulle Hollywoodin kassamagneettifiilis, kaikki oli liian harkittua ja laskelmoitua. Jotenkin siinä ei ollut rosoa. Tosin mulle käy näin nykyään hirveän usein käännöskirjallisuuden kanssa, ehkä vika onkin siinä? Pitäisi lukea alkuperäiskielellä, jotta tavoittaisi ne hienoimmatkin nyanssit.
TykkääTykkää
Mullakin tämä on jo toinen yritys Ferrantea, saa nähdä miten käy, vielä olen varovaisen toiveikas.
Valo on helppolukuinen (mikä harvoin on hyvä asia: jotta sen tekee hyvin eikä lukijaa aliarvioiden on tosi vaikeaa) ja koukuttavuutta en tajunnut, lyhyet, otsikoidut luvut vähän ärsyttivät eikä tytön sokeuden lisäksi oikein mikään kiinnostanut. Luulen, ettei tämä nyt vaan ollut mun kirja.
Ja oon miettinyt välillä samaa käännösten kanssa mutta tämän kohdalla en usko että olisi ainakaan itselläni muuttanut mitään, ei ollut ns. nyanssien kirja. Mutta muutenkin olisi varmaan hyvä harjaannuttaa itseään lukijana ja lukea muutakin kuin äidinkieltä.
TykkääTykkää
Mä luin Gardellin trilogian ahmimalla ja henkeä pidättäen. Kaikkien pitäisi lukea ne kirjat. On eri asia, että teoriassa tietää, että sellaista on ollut. Jonas Gardellin kertomana se kaikki tulee oikeasti sieluun ja iholle. Kirjojen tapahtumat ja henkilöt ja koko se aika jäivät mieleen pyörimään tosi pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen.
Plus en voi ymmärtää, että Benjamin jäi Rasmuksen rinnalle. Siinä on jotain järisyttävää. Rakkautta tai hyvyyttä, jollaisesta mulla ei ole aavistustakaan.
TykkääTykkää
Mä olen nyt vasta sen ensimmäisen lukenut ja todella upea oli. Niin täynnä rakkautta ja ihmisyyttä, kaikesta huolimatta. Tai just sen takia.
TykkääTykkää