Hän on punaposkinen ja kiihtynyt

 

Kävin läpi muistikirjaani. Olen aloittanut sen viime vuoden marraskuussa kun olin ystäväni kanssa Espanjan Andalusiassa.

Romaani oli ihan alussa, haparoivassa ja herkässä vaiheessa. Paljon on muuttunut mutta ydin pysynyt samana, naisen tarina, yksinkertaista ja tärkeää, tytöt, he, ja herkillä ollaan edelleen.

Mutta silti.

Alku. Ajatus. Se tuntuu oikealta. Pidän siitä kiinni. Niin kuin pidän rakkaimmista lauseista ja kirjoista.

She lights a cigarette. Then, charged with quiet excitement, she opens a clean notebook. The blank page. Then a feeling of pleasure appears on her face in the hushed room. Before writing she tries her sentence out loud.

 

Luin läpi talven ja kevään, kuukausien ja viikkojen, maaliskuulta löysin tämän:

Hän on punaposkinen ja kiihtynyt. Hän hukkaa tavaroita, unohtaa mitä oli sanomassa. Hän menee omiin oloihinsa aina kun saa tilaisuuden, hän istuu pitkiä aikoja tuijottaen tyhjyyteen ja hymyilee itsekseen.

Nuo eivät ole minun sanojani mutta en ole ihan varma kenen. Rivien alla on merkintä: huom, G kert eräästä, joten hyvin todennäköisesti kysesssä on Geir Gulliksenin romaani Kertomus eräästä avioliitosta (hitto miten hyvä se olikaan!).

Viime viikkoina minusta on tuntunut juuri tuolta. Vähän levottomalta, odottavalta. Kevyeltä mutta vetäytyvältä. Kiihtyneeltä.

 

Edessä on muutto ja koti on kaaoksessa. Kirjapinoja joka paikassa, lautoja ja hyllyjä, mattoja rullalla ja reikiä seinissä. Otimme tytön piirrustukset pois seiniltä, itketti en tiedä kuinka monennen kerran tällä viikolla. Olo on joka hetki haikea ja jännittynyt. Töölö ei ole vain kaupunginosa vaan mielenmaisema, uusi koti on kaupungin toisella laidalla, kaukana kivitaloista jollaisilta kaikkien talojen tulisi näyttää, valosta joka iltaisin auringon laskiessa osuu talojen seiniin ja punertaa maailman lempeäksi.

On kolme kerrosta ja pieni piha. Kauniit rappuset. 50-luvun tunnelma. Bussit kulkevat vartissa keskustaan.

Minun on ostettava elämäni ensimmäinen matkakortti.

Siellä lähellä olen viettänyt lapsuuteni mutta nyt se tuntuu vieraalta. Jännittää niin paljon ettei ruoka maistu. Mitä jos en viihdy? Mitä jos siellä ei ole mitään? Mitä jos kaikki on liian outoa?

Olen suonut itselleni joka aamu kolme tuntia kirjoitusaikaa ja työt todella sujuvat, on niin ihana saada muuta ajateltavaa.

Ja sitten taas.

Mitä jos siellä onkin ihanaa? Mitä jos minä olenkin aina ollut tietämättäni sellainen että olen onnellinen istuessani omalla pihalla? Mitä jos en haluakaan enää palata? Mitä jos?

Päivät kuluvat, en voi enää paeta työhuoneelle. Istun keskellä kaaosta. Odotan punaisia laatikoita, suunnittelen pakastimen sulatusta, tuijotan eteeni, välillä hymyilen. Muistan miten tulimme tänne ensimmäisen kerran, miten tyttö kieppui ihoni alla ja valoa oli kaikkialla. Miten kannoimme tytön tänne kolmen päivän vanhana, katselimme toisiamme kaikki kolme sohvalla istuen, itkettiin ja naurettiin yhtä aikaa. Tuossa hän oppi kävelemään, tuolla tuolilla istumaan, tuossa sanoi ensimmäisen sanan.

Viisi vuotta on pitkä aika.

Jos se olisi mahdollista, haluaisinko tietää missä olen viiden vuoden päästä?

En tiedä. En usko.

Sen tiedän että minulla on tällä hetkellä työn alla useampi kirja. Sekin on vierasta. Ja jännittävää. Tämä kummallinen elokuu, niin täysi jotenkin. Pökerryttävä.

Ei ihme että hän on punaposkinen ja kiihtynyt. (Ja puhuu itsestään kolmannessa persoonassa.)