Neljä huonetta ja keittiö ja huone

Hän on asunut uudessa kodissaan nyt viisi kokonaista päivää. Vielä viime viikolla hän ei uskonut sen tapahtuvan näin nopeasti, jos ollenkaan, muistutti itseään toistuvasti että anna sitten aikaa, ei ole kiire, totut kyllä, mutta nyt hän on onnellinen.

Mutta toisaalta, hän on lapsesta saakka haaveillut siitä että saisi aamuisin kävellä rappuset alas olohuoneeseen, että tila, koti, hänen ympärillään levittäytyisi myös ylös – ja alaspäin, ei vain sivuttain.

Tältä saattaa tuntua kun haaveesta tulee totta, hän ajattelee, hyvältä.

Hän kuuntelee toisten ääniä eri kerroksissa. Kevyitä askelia, haukotuksia. Yksi etsii sukkiaan, toinen tanssitossujaan. Suihku kohisee, kadulla lapset juoksevat kouluun, kiljuvat ja nauravat. Hän istuu keittiön pöydän ääressä koska vihdoin hänellä on ihan oma keittiö, lämmittää käsiään kahvikuppia vasten koska patterit eivät vielä toimi, ja päättää että tänään hän ei tyhjennä, siirrä, kanna, järjestä yhtään mitään.

Tänään hän kirjoittaa.

Puolen tunnin bussimatkan, päiväkodin hälinän ja vartin ratikkamatkan jälkeen hän on toisessa huoneessa, toisen pöydän ääressä. Palauttaa mieleensä kuvioita ja kasvoja, käänteitä ja kysymyksiä. Täyttää apurahahakemuksia ja muistikirjaa.

Hengittää oikein syvään, uskaltaa myöntää että kaikki on hyvin, että hän pelkäsi turhaan, että liian usein hän pelkää turhaan, murehtii ja huolehtii, yrittää ennakoida ja tulkita tulevaa. Liian harvoin hän päästää irti ja hyväksyy että joskus elämä on tässä ja nyt ja se riittää.

Ja kun hän illalla palaa kotiin ja menee yläkertaan, kuljettaa kättään maalatuilla seinillä, väistelee lattialla olevia kirjapinoja ja tauluja, kuuntelee omia askeleitaan pehmeästi narahtavilla rappusilla, hän tuntee kirkkaasti että nyt he ovat täällä.

Hän muistaa sarjan kuvia jotka hiljattain näki, muistaa niiden herättämän tunteen että tuolta näyttää täydellinen elämä, ajatteli niin vaikka tiesi ettei sellaista ole olemassakaan, ei vaikka omastaan ei juuri nyt muuttaisi mitään.