Kirja vieköön

Kirjallisuustapahtumien ilahduttavin piirre on usein yllättävyys, se kun parhain anti tulee jostain ihan muusta kuin on odottanut.

Tämän syksyn ensimmäisen Kirja vieköön-illan yllättäjä oli Rosa Liksom. Pienikokoisen naisen karisma täytti sekunneissa koko salin, sai ajattelemaan ja nauramaan, ja mikä parasta, toi olon että haluan ehdottomasti lukea hänen uusimman romaaninsa Everstinna, josta olin jo etukäteen sanonut että ei kiinnosta, ei ole minun kirjani. Mutta Liksomista pian lisää.

Illan aloittivat Anni Kytömäki, Kati Tervo ja Selja Ahava. Ahavan kirja Ennen kuin mieheni katoaa oli illan ainoa jonka olin lukenut. Odotin kovasti hänen haastatteluaan, toivetta siitä että ymmärtäisin jotain enemmän kirjan markkinoinnista ja kaikesta siihen liittyvästä, ulkokirjallisesta, mikä on hämmentänyt minua kovin. Tilanne kuitenkin pysyi samana. Ahavan kirja on kyllä poikkeuksellisen kiehtova tapaus. Miten kirja kirjana, sen lauseet ja kerronta voikin olla niin upeaa ja kaunista, ja puhe sen ympärillä niin luotaantyöntävää, omasta lukukokemuksestani niin irrallista. (Onneksi kirja on oman lukupiirini seuraava kirja, pääsen jatkamaan aiheesta vielä kerran.)

Puoliajan jälkeen vuorossa olivat Liksom, Tuomas Kyrö ja Eero Huovinen. Liksomin romaani tarkastelee juuri itsenäistynyttä Suomea, aikaa ja tunnelmaa Neuvostoliiton ja natsi-Saksan väissä. Se on sisäinen monologi, yhden yön tarina. Liksomin tapa kuvailla työtään ja romaania oli kiehtova, mutta suurimman vaikutuksen teki hänen ajatuksensa tästä ajasta, ihmisestä vihan ja pelon keskellä.

Hän ei suostunut puhumaan äärioikeistosta vaan sanoi suoraan että natsit. Hän ihmetteli ihmisen tarvetta vihata heitä joilla menee vielä huonommin kuin meillä; olivat he sitten somaleita, romaneita tai syyrialaisia. Aina tulee joku seuraava ja edellinen unohtuu. Ja kaiken ytimessä on vieraan pelko. Samaten hänen ajatuksensa historiasta ja ihmisestä sen pyörteissä jäi vahvasti mieleen, miten (ja miksi) ihminen toimii kerta toisensa jälkeen samalla tavalla ja silti odottaa eri lopputulosta.

Monta kertaa teki mieli nousta seisomaan ja taputtamaan. Ihana nainen, idoliainesta.

Jälkimmäisen kolmikon keskustelu oli itselleni muutenkin antoisampi, se ulottui laajemmalle ja jäi mieleen pitkäksi aikaa. Kysymykset ihmisyydestä, armosta ja tarinoiden tarpeellisuudesta pääsivät paremmin oikeuksiinsa, lisäksi etenkin Kyrön ja Liksomin keskinäinen lämpö ja huumori välittyi mutkattomana ja rentona. Mutta jokaisen kirjailijan puheenvuorosta jäi jokin jälki. On vaan niin rauhoittavaa saada istua ja kuunnella puhetta kirjoista ja niiden suhteesta maailmaan ilman mitään taustahälyä tai kohinaa.

Ja tällä kertaa, toisin kuin keväällä, myös tekstejä tulkinneiden näyttelijöiden rooli muodostui itselleni kokonaisuutta paremmin tukevaksi, varsinkin illan päättävä Ilkka Merivaaran kaunis tulkinta Amazing Gracesta, kappaleesta jota en ole eläessäni kuunnellut ilman kyyneliä ja kylmiä väreitä.

(Oletteko muuten nähneet videon jossa Yhdysvaltain entinen presidentti Barack Obama laulaa kyseisen kappaleen ampumavälikohtauksessa kuolleen papin hautajaisissa? Ei niin että Obamakaan olisi ollut täydellinen mutta kontrasti nykyiseen on vaan niin järisyttävä, sydäntäsärkevä. Järkyttävä.)

Mutta siis, kaiken kaikkiaan ihana ja kiinnostava ilta Savoyssa jälleen kerran, kiitos siitä. Seuraava ilta on marraskuussa, esiintyjät ilmoitetaan lähempänä. Suosittelen!

 

5 kommenttia artikkeliin ”Kirja vieköön

  1. Olin myös aivan innoissani Liksomista, ja tajusin että tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun ylipäänsä kuulin Liksomin puhuvan. Olen lukenut hänen kirjojaan ja muutaman haastattelunkin, mutta olipa ihanaa kuulla myös hänen puheääntään ja ajatuksiaan.

    Toinen puoliaika oli minustakin ensimmäistä antoisampi juuri keskustelevuutensa vuoksi. Ja myös siksi, että se keskustelu rönsyili paljon laajemmille alueille kuin kunkin tekijän viimeisimmän kirjan kuvailuun.

    Tykkää

    1. Hauskaa, ja täysin ymmärrettävää että jaoimme illasta saman kokemuksen! Itse olen Liksomilta lukenut vain Hytin (ja senkin aikoinaan töiden puolesta) ja pidin siitä kovin, nyt aion tarttua tähän uuteen mahdollisimman pian!

      Tykkää

  2. Obama on median luoma kupla. Vai mitä voidaan sanoa miehestä, joka kävi presidenttikaudellaan seitsemän sotaa ja pelkästään vuonna 2016 pudotti ihmisten niskaan 26 171 pommia. Sydäntäsärkevää ja järkyttävää, eikö totta? The Guardian ja The Independent kirjoittivat asiasta, mutta Suomessa… ihaillaan Obamaa yhä varauksestta. Jos tämä ei ole kupla, niin mikä?

    Sori, tulin lukemaan Savoysta, se kiinnostaa, mutta tuo Obama-lause tuntui vaan niin väärältä faktoihin suhteutettuna.

    Tykkää

    1. Ei tarvitse olla pahoillaan, hyvä pointti ja ihan tottakin. En itse näe Obamaa niin vaaleanpunaisin silmin kuin ehkä ymmärsit, mainitsemasi lisäksi hänen toimensa mm Snowdenin tapauksen valossa ovat hurjia. Eikä tuossa asemassa voi olla ketään puhtoista. Mutta silti hänessä oli miljoona kertaa enemmän toivoa ja järkeä kuin nykyisessä.

      Tykkää

  3. Päivitysilmoitus: Everstinna – Helmi Kekkonen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s