12 tarinaa kirjoittamisesta

 

”En tiedä tarvitsisiko kirjoittamiseni olla henkilökohtaista, mutta herkästi se palautuu siihen. Mitä tarkempi haluan olla psykologisessa kuvauksessa, sitä lähempää havainnon teen.”

Sitä lähempää havainnon teen.

Tämä yksittäinen sivaulause, tämä dramaturgi Milja Sarkolan huomio, sai minut taas hengittämään kevyemmin.

 

Olen elokuusta lähtien työstänyt kolmea kirjaa samanaikaisesti, ja jälleen kerran pysähtynyt sen saman helvetin kysymyksen eteen jonka edessä varmasti jokainen kirjailija seisoo kerran tunnissa, viikossa, kuukaudessa tai vuodessa: olenko minä jo kertonut tämän? Kysymys on yhtä aikaa relevantti ja älytön, koska jollain tasolla ja tavalla jokainen kirjoittaja haluaa varmasti kasvaa ja kehittyä, mutta samalla totuus on se, että oikeastaan kaikki on jo kerrottu. Ydinkysymys onkin se, miten sen kertoo.

Minä olen kirjoittanut neljä kirjaa ihmis-ja perhesuhteista, valinnoista ja hetkistä, siitä miksi kukakin on sellainen kuin on ja minusta jokainen kirja on täysin oma kokonaisuutensa ja erilainen vaikkakin myös minun kirjoittamakseni tunnistettava. Olisi tavallaan helpottava sanoa että nyt tämä aihe on käsitelty ja voin siirtyä eteenpäin, mutta miten se voisi ikinä olla käsitelty? Mistä muusta elämässä on kysymys kuin rakkaudesta ja valinnoista?

 

Sarkolan valitsemat aiheet kytkeytyvät kysymyksiin, joiden äärellä hän on ollut lapsesta saakka. Miksi ihmiset käyttäytyvät siten miten he käyttäytyvät? Mitä ristiriitoja on sen välillä, mitä sanotaan ja toimitaan? Sarkola ei ole hakeutunut kysymysten äärelle. Ne ovat olleet läsnä aina.

”Meissähän tapahtuu koko ajan asioita, joita emme edes havainnoi. Ohitamme ne koska emme pidä niitä minkään arvoisina tai sopivina. Sellaisille alueille yritän usein mennä.

 

Ne ovat olleet läsnä aina.

Miten niiden äärellä voisi olla valmis? Laittaa pisteen perään, oven kiinni ja jatkaa matkaa? Miten se mitä ihmisten välillä tapahtuu voisi koskaan olla loppuunkäsitelty?

 

Ronja Salmen ja Mikko Toiviaisen teos 12 tarinaa kirjoittamisesta on aikas mahtava teos.

Miten kirjoittaa,  ja miksi ja milloin? Miten löytää kanava omille sanoille, miten uskaltaa korottaa oma ääni toisten joukkoon ja yli? Miten löytää voimat ja rohkeus aloittaa aina alusta ja uudestaan, uskoa omaan tekemiseen?

Joukkoon mahtuu kirjoittamisen saralla tunnettuja nimiä kuten Reetta Räty, Emmi Itäranta ja Paperi T, sekä vähemmän tunnettuja kuten Jenni Valtiala, Eeva Kolu ja Ozan Yanar. Jokaisella on aiheeseen oma tulokulma mutta myös paljon yhteistä. Itselleni ehdottomasti kirkkainta antia ovat Milja Sarkolan, Reetta Rädyn ja Antti Heikki Pesosen osuudet. Heidän sinnikkyytensä, oivaltavuutensa ja usko itseensä on lohdullista ja kiehtovaa luettavaa. Samalla tavalla kuin Sarkolan kokemus tarkkailijan ja kysyjän roolista tuntuu omalta, myös Pesonen puhuu tuttua kieltä:

Minulle kirjoitustyön tekeminen järjen kautta ei toimi. Mielestäni ihminen on rehellisimmillään silloin, kun hän toimii intuitionsa mukaan. Kun olen mahdollisimman esteettömässä ja intuitiivisessa tilassa, on tekstinikin yleensä parasta. Heti kun olen ryhmässä, jossa tekstiä yritetään järjellä purkaa, on olemassa riski, että se puhdas juttu, jota on hirveän vaikea sanallistaa ja joka tekee koko jutusta hyvän, pääsekin katoamaan.”

Esteetön ja intuitiivinen tila. Puhdas juttu jota on hirveän vaikea sanallistaa.

 

On ilo lukea sujuvaa ja hyvin kirjoitettu tekstiä aiheesta joka on itselle paitsi ammatti ja työ myös tapa olla olemassa ja elää. On lohdullista huomata miten samankaltaisten asioiden ja kysymysten kanssa eri alojen kirjoittajat kamppailevat. On ihana saada selville toisten kaltaisten rutiinit, rytmit ja tavat. Ja on kiinnostava myös huomata miten erilaista kirjoittaminen voi toisinaan jokaiselle olla; miten jotkut vaativat täydellistä yksinäisyyttä ja toiset taas ideoivat ryhmässä ihan omasta halustaan tai olosuhteiden pakosta, miten hiottua tai hiomatonta teksti voi missäkin vaiheessa olla, miten eri asioita tekstin toivotaan herättävän, luovan, särkevän tai mahdollistavan.

Kirjassa on myös hienoja valokuvia, jotka paljastavat kohteistaan henkilökohtaisia hetkiä, tunteita ja tapoja, joiden myötä sanoilla kerrottu saa uusi sävyjä.

Loppujen lopuksi se palauttaa niiden perusasioiden äärelle, joita ilman tuskin mikään kirjoittaminen olisi mahdollista: on elettävä, luettava ja kysyttävä. On haluttava kertoa tarinoita. On istuttava alas ja kirjoitettava. On uskottava siihen mitä kirjoittaa.

Tällaisen kirjan jälkeen kaikki tuo on taas hieman helpompaa.

 

Fiktio on väline ymmärtää todellisuutta ja jäsentää ihmisenä olemisen kokemusta. Se, että pystymme toteuttamaan minkäänlaisia muutoksia tulevaisuudessa, edellyttää, että pystymme ensin kuvittelemaan muutoksen. Ilman mielikuvitusta meillä ei ole tulevaisuutta ja ilman tulevaisuutta meillä ei ole tietä minnekään. Jos meillä ei olisi mielikuvitusta, olisimme edelleen luolassa syömässä käpyjä.

 

 

Pidän mielessä. Kiitos.