aamuisin talo on hiljainen, minä herään ensimmäisenä, kuuntelen, odotan, nousen varovasti, rappuset narahtavat, laitan kahvin tulemaan, otan koneen esille, vaimea naputus hämärässä keittiössä, kymmenen viisitoista minuuttia, kunnes pehmeä tömähdys, narahdus, lapsen kevyt paino sylissäni, huomenta, eilen hän täytti viisi vuotta ja sai omenoita, kukkia, sukkahousut, pupun, legoja ja nappikorvakorut, hän muistaa sen taas ja ilahtuu uudestaan, valo lisääntyy, pehmeää ja kultaista, päivät ovat nyt kauneimillaan, kuljen niiden mukana ja olen iltaisin hirveän väsynyt, raukea.
Helmi Kekkonen 