me täytytään valosta

 

Isä on harpponut soratietä kaupunkiin päin. Sen voima humisee kodissa vieläkin ja pitää ilman sakeana, vaikeana hengittää. Istun Santun kanssa lastenhuoneessa. Mahassa pyörii valtameri. Äiti on kyyryssä keittiön lattialla ja hautoo naamaansa hernemaissipaprikalla. Sen toinen käsi painaa mahaa.

Hiivin äidin luo, yritän ettei lattia rasahda. Sukkahousujen terät lerpattavat tyhjinä varpaiden kohdalta. Ne ovat valkoiset ja aivan hiljaa. Minussa ei ole puhetta. Laskeudun äidin viereen istumaan. Äiti ei katso, mutta antaa minun silittää sen tukkaa.

 

 

Siihen nähden kuinka tunteellinen tyyppi olenkaan, en minä kuitenkaan kovin usein lukiessani itke. Mutta sitten joskus vastaan tulee tarina, joka sattuu osumaan juuri oikealla hetkellä juuri oikein. Tämä Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta oli sellainen.

Hetkistä, viikoista, katseista ja saduista koottu kudelma näyttää aikuisten maailman lapsen silmin, näyttää lapsen lapsen silmin ja antaa äänen myös aikuisille. Se ei syyllistä eikä soimaa, ei tarjoa vastauksia eikä päästä helpolla. Se on virkistävä ja kaunis, hurmaavan omaäänisesti kerrottu, koskettava ja kiehtovan säröinen romaani.

 

Toisinaan, usein, en erityisemmin pidä kielellä kikkailuista ja leikkimisestä, nautin siitä kun kieli itsessään riittää, kun sen voimaan on luotettu niin että kaikki ylimääräinen on karsittu pois, mutta jollain jännällä tavalla Storm onnistuu molemmissa: kirjoittamaan kirkasta, hallittua ja silti todella rikasta kieltä, muovaamaan sen juuri omaan tarinaansa sopivaksi, kuljettamaan sitä rytmissä joka on vastustamaton.

Luin lähes tauotta, ahmin maailmaa joka oli villi ja surullinen, hirvittävän painostava ja silti elämää täysi.

Kiinnyin lapsiin jotka ovat niin pelottomia ja kokoaan suurempia, halusin ottaa heidät syliin ja pitää turvassa. Turhauduin vanhempiin jotka pettävät lapsen luottamuksen, ovat täydellisen kyvyttömiä kohtaamaan itseään ja siksi tallovat toisia matkallaan, ehkä yrittävät mutta silti epäonnistuvat. Haluan huutaa että nyt jumalauta silmät auki, katsokaa itseänne, tehkää jotain, olkaa aikuisia, miten se voi olla niin helvetin vaikeaa.

Ja samalla ymmärrän heistä jokaista, kaikki me tulemme jostain, kannamme omiamme.

Ja silloinkin kun sydän on särkymäisillään, kipunoi taustalla lohtu ja rohkeus.

 

Ei ruveta pelkäämään, sanon mahdollisimman tavallisella äänellä ja Santtu nyökkää naama väpättäen. 

Voit tulla minun sänkyyn nukkumaan.

Sytytän lastenhuoneen yövalon ja asettelen lelut sängyn laidoille, että Santtu mahtuu mukaan. Me käperrytään peiton alle. Sänkypaatti mustalla merellä. Seilataan mummolaan. 

Missä isä on? Santtu kysyy.

Ehkä se on viemässä roskia. Se on varmasti kotona sitten kun me herätään.

 

Olisin ehkä vähän karsinut rönsyjä ja pirstaloitumista sieltä täältä, aavistuksen verran tarkentanut rajoja, mutta jotenkin, varsinkin näin hieman myöhemmin, se on kaikki aika pientä.

Älkää siis antako nimen ja kannen hämätä (minä kun olisin molempien takia saattanut jättää koko kirjan lukematta). Tämä on hieno romaani, itkusta ja kivusta huolimatta valossaan säkenöivä.

 

(Lempikirjablogini keksi tälle hauskan termin ikea-romaani ja se kuulostaa ehkä vähän hölmöltä mutta on hurjan toimiva eikä yhtään työläs, raivostuttava tai heppoinen kuten jokin Hinkeby- tai Tömtebu-hylly: ”Ikea-romaanin Stormin teoksesta tekee se, että lukijan tehtäväksi jää tarinan kasaaminen kirjailijan tarjoamista palasista. Storm antaa ”kokoamisvinkkejä” vähitellen ja erikokoiset ruuvit ja muut härpäkkeet ohjaavat lukijaa ovelasti tarinan rakentamisessa. Näkökulmat ovat toisinaan ristiriitaisia ja lukijana joudun välillä purkamaan jo rakentamaani. Jos tämä kuulostaa työläältä ei se sitä käytännössä ole, vaan tunnelma on jatkuvasti mutkaton ja vapautunut, vaikka rakennelmaan muodostuu myös synkempiä kerroksia.”)