girl from the north country

 

Eilen tapahtui seuraavaa:

sateen hakatessa kaupunkia neljättä päivää putkeen minä kuulin ystävältäni että Ane Brunilta on ilmestynyt uusi, Spotifystakin löytyvä levy.

Taisteltuani muutaman tunnin ajan käsikirjoituksessa olevan vaikean kohdan kanssa päätin hetkeksi luovuttaa ja vain hengittää, kuunnella tuon levyn. Alku oli hieman tahmea mutta jo neljännen kappaleen kohdalla huomasin itkeväni. Olin aamulla lukenut muutaman uutisen joita minun ei missään nimessä olisi pitänyt lukea ja tuntenut läpi päivän sellaista epätoivoista voimattomuutta ja turhautumista mitä maailma toisinaan saa aikaan, ja musiikki nosti kaiken yhtenä myrskynä pintaan.

Mutta kuten aina, Ane Brunilla on minuun liikutuksesta huolimatta keventävä vaikutus, ajatukset ja mielikuvitus lähtevät liikkeelle, ihmeellinen ääni saa aikaan liikahduksia joita en ole tiennyt kaipaavani. Unohdin maailman ja löysin tekstiin rytmin joka tuntui vieraalta mutta oikealta, joka siivitti tarinaa eteenpäin, ja keksin myös tavan jolla kirjoittaa Laura Gustafssonin kirjasta, ilahduin kun tekstistä tuli sellainen mitä olin toivonutkin, juuri tuolle kirjalle sopiva.

Mietin miten joskus päivistä, teksteistä ja kirjoista tulee ihan toisenlaisia kuin alunperin odottaa, miten joskus täysin turhalta tuntuva vääntäminen, hiominen, poistaminen, aloittaminen, yrittäminen ja tappeleminen muuttuvatkin jonkin toisen saattelemana joksikin mistä ei muuttaisi mitään.

Sitten luin tämän ja itkin taas.

 

Tiedän, ei ole kovin ammattimaista sanoa ääneen että itkee lukiessaan arviota omasta kirjastaan (tai ylipäätään kertoa että käyttää puolet päivästään itkemällä), mutta sanon nyt kuitenkin koska tuohon arvioon tiivistyy niin paljon sellaista minkä vuoksi minä tätä työtä teen.

Kyse kun ei ole ”vain” kirjoista. Kyse ei ole vain siitä että minä haluan kirjoittaa, että minun on pakko kirjoittaa, että minä toivon jonkun myös lukevan sen mitä kirjoitan.

Kyse on siitä että kirjoittaessani minulla on mielessäni ajatus ja kuva, se ydin miksi kirjoitan juuri siitä mistä kirjoitan. Etten missään tapauksessa kirjoita mistä tahansa tai miten tahansa. Että se sanojen ja lauseiden takana oleva ja niistä rakentuva ydin on se mistä tässä hommassa on minulle kysymys.

Ja kun joku sitten lukee kirjani ja vielä sellaisen joka ei ole se uusin vaan ilmestynyt yli kolme vuotta sitten, ja näkee juuri sen ytimen, ymmärtää täydellisesti sen miksi olen kirjoittanut mistä ja miten olen, on tunne aivan käsittämättömän ihana.

Meillä jokaisella on oma tapamme käsittää maailmaa, ja oma tapamme haluta suojautua siltä. Maailma, yhteiskunta ja yhteisö ympärillämme pitää kuitenkin normaalin käsitettä niin kamalan pienenä, ohuena ja kiveenlyötynä, että piirun verrankin erilaisen on vaikea sitä omaa paikkaansa siinä valmiiksi määritetyssä maailmassa löytää. Ja silti se on kaikki, mitä ihminen tarvitsee: olla turvassa, olla hyväksytty. Olla olemassa sellaisena kuin on, ei vain toiveena siitä, millaisena muut haluaisivat hänen olevan. Ja sitä Isa tahtoo, olla kuten kaikki muutkin. Mutta kun ei ole itse kuten kaikki muutkin, tekevät kaikki muut siitä tahdosta varsin haastavaa.

Lukiessani tätä arviota se kaikki palautui mieleen, kaikki ne hetket, itkut ja kivut joita kirjoittaessani kannoin, vaalin ja pelkäsin. Pieni mustatukkainen Isa jonka itsekin halusin koko ajan ottaa syliin ja luvata että kaikki menisi vielä hyvin.

Tuo lainaus voisi yhtä hyvin olla ote päiväkirjastani vuodelta 2013. Tämä on se mitä kohti kirjoitin, miksi kirjoitin. Tässä on vastaus jokaiselle joka kysyi miksi halusin kirjoittaa niin vaikesta ja rankasta aiheesta. Miksi kirjoittaessani tein ne valinnat jotka tein.

 

Enkä siis tarkoita etteikö kirjoja voisi kirjoittaa ja lukea ihan vaan ilosta ja halusta, että lukukokemuksia voisi tai pitäisi verrata tai arvottaa keskenään, mutta oma tapani kirjoittaa on myös hyvin paljas, pyrin riisumaan tekstistä ja tarinasta kaiken minkä voin jotta juuri sen ydin tulisi esille, tulisi vaikkei mitään sanottaisi suoraan, vaikka suurin vastuu hetkittäin jäisi lukijalle. Että siellä rivien välissä olisi jotain mahdollisimman kirkasta ja todellista joka osuisi, jättäisi jäljen.

En minä halua päästää lukijaa helpolla.

Minä haluan että jotain tapahtuu, liikahtaa, särkyy, korjaantuu. Jotain sellaista sellaisella tavalla, että kokemus olisi mahdollisimman ainutlaatuinen, vavisuttava.

Kun sellaista tapahtuu ja vielä niin että myös minä kuulen siitä, tuntuu että sydän pakahtuu onnesta.

 

Lopulta kyse on kovin yksinkertaisesta asiasta: työlläni on merkitys.

 

Leijuin koko loppupäivän muutaman sentin maan yläpuolella, väsymyksestä ja sateesta huolimatta oli askel kevyt, illan kiukut haihtuivat hetkessä. Ja minä tunnen sen keveyden yhä. Kuuntelen sitä levyä yhä, tänään kahdeksas ja kymmenes kappale osuvat eniten.

Tunnen itselleni vierasta, erikoista ja hyvää kuulumisen ja juurtumisen tunnetta, että sanoillani on maailmassa paikka, ja toisten sanoilla minussa.