aamusta iltaan

 

Pelkään, että alan istua ja suoltaa juonellista proosaa toimivaksi havaituilla välineillä. Tuntuu, että silloin olisin jonkinlainen manipulaattori. En tietenkään halveksi ihmisiä, jotka tekevät niin, mutta pelkään, että alkaisin ajatella niin, että mä nyt teen vaan näitä jotain duuneja tässä. Kuuden vuoden dramaturgikoulutuksen jälkeen tiedän, miten asiat kuuluisi tehdä. Mielestäni ei ole taiteilijan tehtävä tehdä istuin sellaiseksi, että se on todistetusti mukava istua.

Kiitos, Marjo Niemi. Tönäisit juuri silloin kun tarvitsin sitä.

 

Keskellä kirjamessuviikonloppua minä istun keittiön pöydän ääressä, on aikainen aamu, kello ehkä kahdeksan, ulkona hämärä harmaa sade. Kahvi jäähtyy mukissa ja minä kirjoitan, tuijotan, käsikirjoitustani, olen sivulla, liuskalla, seitsemänkymmentäkolme, puolessavälissä vielä niin monin tavoin täysin keskeneräistä, yhtä aikaa kauhuissani ja itsevarma, tiedän mitä haluan sanoa mutta en miten.

Kirjan kirjoittaminen on välillä ihan helvetinmoista jankkaamista.

Ainakin minulla. Jään kiinni, jumiin, johonkin hiljaiseen suohon josta en pääse yli enkä ympäri, ja siksi palaan takaisin alkuun, aina vaan, uskon vastausten löytyvän mitä syvemmälle jo olemassaolevaan tekstiin käperryn ja uppeloidun.

Joskus se toimii, joskus ei.

Joskus se voi toimia mutta sitä ei vielä silloin tiedä. Joskus sen voi hetken aikaa kuvitella toimivan. Joskus se toimii ja ei toimi.

Kyseisenä lauantai-aamuna se ei toiminut.

Kahden tunnin jälkeen luovutin. En saanut yhteen tärkeään lauseeseen (kyllä, yhteen ja ainoaan) sitä sävyä mitä toivoin, joten laitoin tietokoneen kiinni ja avasin lattialla lojuvan Imagen kirjallisuusnumeron, selasin sieltä täältä, vähän ärtyneenä ja turhautuneena mutta vain vähän, koska sen verran kauan olen tätä jo tehnyt että uskallan toisinaan ajatella että nämä ovat vain hetkiä, vaiheita, ne menevät kyllä ohi, aina tulee jotain, aina, ja sitten luin Marjo Niemen haastattelun.

Se oli virkistävä, hauska, jotenkin lakonisen toteava ja vimmainen yhtä aikaa.

Pidän ihan valtavasti siitä kun joku haastaa omia näkemyksiä ja malleja, niitä kaavoja ja rakenteita, joita huomaamattani tai tiedostaen toistan. (Okei, toisinaan se on myös ihan sietämätöntä mutta silloinkin, lopulta, aina, palkitsevaa.)

 

Minun päiväni ja tuntini ovat niin samanlaisia, niin tutussa rytmissä kulkevia, niin pieniä ja hiljaisia, että monia saattaisi hirvittää. Kovin vähän yllätyksiä, ei juuri lainkaan muutoksia, ja liian usein aivan liian vähän haasteita.

Romaani, jota kirjoitan on yhtä aikaa tuttu ja täysin vieras, ja sitä vierasta olen arastellut, työntänyt syrjään, varonut, vaikka olen koko ajan tiennyt että juuri siihen minun tulisi tarttua. Ja sitä varten on vähän ravisteltava, sotkettava, eikä pelkästään sisäistä vaan ulkoista myös.

Taiteen ytimessä on se, että se on tuntematonta. Ettei pysty ennalta mainostamaan, että tämä on komedia tai tässä itkettää.

Kyllä minä tiedän miten kirjastani tulisi mukava, ihan hyvä. Mutta minä haluan että siitä tulee loistava.

Aina tähän, siihen, mihinkään, ei pysty yksin.

Tarvitsee kirjamessuja jotta voi nähdä ystävällisiä ja uusia kasvoja, kuunnella viisaita ja hölmöjä juttuja, lukea ja katsoa. Tarvitsee toisia kirjailijoita ja heidän kokemuksiaan. Tarvitsee energiaa ja iloa. Tarvitsee sellaisia sanapareja kuin vaarallinen taide ja toinen maailma.

Se kaikki kun kantautuu niihinkin päiviin kun istun keittiössä tai sohvalla koneen kanssa aamusta iltaan enkä puhu kenellekään, vain katoan sanoihin ja lauseisiin, ja kuin salaa saatan löytää omasta tekemisestä sen saman minkä lukemisesta parhaimmillaan, riemun sen äärellä, kun ihmettelee, että mitä ihmettä tässä tapahtuu.

Eikä sen tarvitse olla temppuja, kikkailua, ylilyöntejä, outoa tai hullua, mutta se voi olla myös sitä. Se voi olla mitä tahansa. Mutta sellaisen, uuden, vieraan, äärelle päästäkseen täytyy ensin vähän häiritä mieltä ja sen kuvitusta, raivata ajatuksille tilaa pudota ja osua. Olenkin tällä viikolla tarttunut kirjoihin joista en ole lähtökohtaisesti ollut kiinnostunut, muuttanut päivien rytmiä, kävellyt pidempiä ja uusia reittejä, nukkunut päiväunia, kirjoittanut keskeltä ja ollut tekemättä yhtään mitään, vähän rähjäisenä ja täysin keskeneräisenä.

(Mitään järisyttävää ei kuitenkaan vielä ole tapahtunut. Kerron sitten jos. Kun. )

 

2 thoughts on “aamusta iltaan

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s