Joan Didion: The Center Will Not Hold

 

On enemmän kuin hämmentävää, että vielä reilu vuosi sitten minä elin elämääni tietämättä Joan Didionista juuri mitään. Olin kuullut nimen, nähnyt muutaman kuvan, ja ehkä sipaissut jonkun kirjan selkämystä kirjastossa, lukenut Kokon jutun ja aavistanut että tässä on oltava jotain mutta vielä hetkeksi unohtanut koko asian.

Mutta sitten minä luin Maagisen ajattelun ajan ja jotain minussa muuttui, ja kirjailijana murtui. Kuin joku olisi hellästi mutta kyselemättä työntänyt minut huoneeseen jota en ollut tiennyt etsiväni, sytyttänyt valot ja sanonut: katso, tästä on kysymys.

Kuulin, että tekeillä on dokumentti. Aloin odottaa, ja pelätä, mitä jos se ei olisikaan täydellinen, jos se ei olisi edes hyvä, mitä sitten? Ei kai mitään, mutta olin silti vähän kauhuissani.

Luin Iltojen sinessä,  ja ymmärsin, että on asioita joista on mahdoton kirjoittaa, että myös Didionin sisällä on maailma joka ei taivu sanoiksi, että sen maailman äärellä taitavinkin kirjailija väistää ja sulkee silmänsä koska muuta ei voi. Miten hirvittävän surullista se on, miten inhimillistä. Ja miten upean ja tärkeän kirjan voi siitä huolimatta kirjoittaa.

 

Ja sitten, marraskuisena torstaina, auringon osuessa siniselle matolle ja tauluun jolla ei ole nimeä, istuessani sohvalla nuhaisena ja nuutuneena, minä katsoin sen dokumentin. Ja se oli ihana.

Minun on turha kertoa teille Joan Didionista. Olen kertonut ja kirjoittanut hänestä jo paljon, ja aika paljon saatte tietää katsomalla tämän dokumentin. Se on hyvin kirjoitettu ja leikattu, voimakas ja hellä, se kunnioittaa kohdettaan mutta ei jätä katsojaa ulkopuolelle.

 

Didion täyttää joulukuussa 83 vuotta, ja on hyvin hauras, mutta samalla täynnä muistoja, ajatuksia, elämää. Dokumentti kattaa hänen elämänsä aina lapsuuden Kaliforniasta aikuisuuden New Yorkiin, kirjailija John Dunnen tapaamiseen ja heidän tyttärensä Quintana Roon adoptioon, hetkiin kun Didionin tekstit iskeytyvät koko Amerikan tietoisuuteen ja Hollywoodin talossa järjestettyihin juhliin joissa vieraina olivat kaikki aina Janis Joplinista Jim Morrisoniin ja Martin Scorceseen, vaikuttavaan kirjalliseen uraan ja lopulta sekä Johnin että Quintanan äkilliseen kuolemaan.

On hetkiä, melkein ohikiitäviä, joissa Didionin kasvoilla häivähtää kaikki se mikä on mennyt, mistä hän on joutunut luopumaan, elämä joka on antanut niin paljon ja vienyt vielä enemmän, ja ne hetket tulevat häkellyttävän lähelle, paljastavat jotain mihin sanat eivät yllä. Niissä hetkissä on dokumentin taika.

 

Ja minä rakastin pieniä yksityiskohtia joita elokuva on täynnä.

Sitä miten hän on oppi uimaan Sacramento-joessa, sai ensimmäisen muistikirjansa 5-vuotiaana koska hänen äitinsä mielestä ”hänen kannattaisi lopettaa valittaminen ja keskittää ajatuksensa tarinoiden kirjoittamiseen” ja kirjoitti ensimmäisen romaaninsa ”koska niin oli tapana tehdä”. Miten hän nautti kirjoittaa musiikkimaailman ”pahoista pojista” ja miten aamuisin John teki Quintanalle aamiaista ja vei hänet kouluun ja miten Joan vasta heidän mentyään nousi, haki jääkaapista kylmän Coca-Colan ja alkoi kirjoittaa, joka aamu, samalla tavalla, hiljaisuus, kylmä Coca-Cola, kirjoituskone.

Rakastan sitä miten paljon minä häntä ihailen, tätä pientä suurta naista. Se tuntuu hyvältä, aistia ja kokea niin vahvasti että joku voi olla tässä työssä niin hyvä, niin tarkkanäköinen ja ehdoton, niin utelias ja rohkea, että se on mahdollista.

 

Myönnän, en osaa suhtautua tähän dokumenttiin kovin objektiivisesti. Siinä on varmasti pienet puutteensa, jokin lievä varovaisuus ja etäisyys, kuin jotain puuttuisi. Voxin juttu aiheesta on hyvä, ja viittaa myös tähän:

Still, there is something a bit unsatisfactory about Joan Didion: The Center Will Not Hold, especially if you’re already familiar with Didion’s work. It’s laced with Didion’s own words, but — perhaps because it takes a straightforward documentary approach, with archival footage and talking-head interviews and narration — it doesn’t reveal much. More crucially, its workmanlike cinematic language can’t quite capture the urgency and expansiveness of Didion’s vision as a writer, and how keenly and bitingly she managed to forecast the insanities that plague our time.

 

Mistä päästäänkin siihen, etten oikeasti pysty millään tavalla ymmärtämään ettei yhtään, siis yhtä ainoaa, Didionin esseekokoelmaa ole suomennettu ja romaaneistakin vain kolme? Miten se on edes mahdollista? Olkoon tämä siis myös julkinen vaatimus: vähintään Slouching Towards Bethlehem suomeksi, välittömästi!

Ihmeellinen, maaginen nainen ja kirjoittaja. Katsokaa tämä dokumentti, lukekaa hänen kirjojaan, ymmärtäkää että meidän muiden tulee olla onnellisia siitä että hänen kaltaisiaan on, heitä jotka näkevät ja kertovat sen mihin me muut emme pysty.

 

10669122_735937426480431_4348239731345537637_o

 

She hasn’t stopped, even as she’s shifted genres from journalism to fiction to memoir and back again. To read Joan Didion for the past several decades is to be made aware, as if by a bright light shining through a fog, of a cliff’s edge toward which we’re collectively inching. There’s no map or script or logic to guide us, but onward we go, gravity losing its grip on us with each step. We’re always just about to break free and hurl ourselves into the abyss. The center won’t hold forever.

 

6 kommenttia artikkeliin ”Joan Didion: The Center Will Not Hold

  1. Mä katoin tän sit myös eilen. Kiinnostava dokumentti ja sydäntäsärkevä myös ja nyt kun kirjoitat noista yksityiskohdista niin ymmärrän vähän enemmän sun ja muiden ihailua, mutta huomaan myös että Didion ei itselle tee niin suurta vaikutusta. En saa jotenkin otetta Didionin hahmosta ja vain yhden kirjan luettuani epäilen ettei vaan oo ”mun juttu”. Arvostan, pidän, mutta ei oo niitä omia ihailun kohteita.

    Selvitäänkö tästä?

    Tykkää

    1. Aika vaikeaa se tulee olemaan 🙂

      Ja tämä on kyllä kiinnostavaa, kun mun mielestä Maaginen on henkilökohtaisin ja eniten sydän auki oleva kirja jonka tiedän, että miten se voi jättää ulkopuolelle. Mutta sitten taas Didionin tyyli on niin tietynlainen, että jos se ei osu niin sitten varmaan jotain hyvin oleellista jää puuttumaan. Ja hahmo taas, mulle varsinkin tuli dokkarista niin pökerryttävä olo kun tajusi miten valtava hahmo se on amerikkalaisessa kulttuurissa, miten tavoittanut jonkin ytimen niin kirkkaasti, miten ahkera, tuottelias ja ankarakin kirjoittaja ollut. Ja miten ihailen sitä että joku uskaltaa kirjoittaa surusta, kivusta, ajankulusta ja murtumisesta niin rohkeasti, näyttää oman haavoittuvuutensa kaikille. Se, mikä mulle tämänkin jälkeen jäi etäälle on hänen äitiytensä, ja sekös vastaa kiehtookin, vaikka toisaalta juuri sen kivun vuoksi sen yksityisyyden hänelle suon, ei kukaan pysty kaikkeen.

      Vähän näin rohkeasti ja nöyrästi ehdotan että luet Maagisen joskus vuosien päästä uudelleen, että ehkä se vain vaatii toisen ajan. Tai sitten Didion vain jää sun tavoittamattomiin ja mun on opittava elämään sen kanssa.

      Tykkää

      1. Mietin tätä vielä lisää eilen ja tämmöinen ajatus tuli päähän: suhtautuisin Didioniin varmasti eri tavalla jos hän olisi kuvantekijä. Mun idolien täytyy olla (kai? näköjään) kuvallisesti orientoituneita ihmisiä. Ja on siinä sekin että Didionin kirjoitustyyli, kieli, ei mene (yhden kirjan perusteella) ihon alle. Jänniä juttuja!

        Tykkää

      2. Ymmärrän tuo kyllä hyvin, en mäkään esim välitä biiseistä joissa on paskat sanat vaikka muu toimis, vähän eri mutta tajuat varmaan. Mutta toisaalta, kyllähän sä ihailet monia kirjailijoita, jotka ”vaan” kirjoittavat (esim mua ahahahaaaaaaa!), että jokinhan siinä Didionissa just on ettei osu.

        Tykkää

  2. ”Vaan” 🙂 Toki. Mut lupaan lukea sen Iltojen sinessä ja ehkä Maagisenkin uudestaan, vain jotta itsellekin selviää tarkemmin. Mut nyt tää toisaalta kuulostaa jo liian negatiiviselta, haluaisin ehkä saada vain tarkemman kuvan Didionin tuotannosta, yhden kirjan perusteella en saanut sellaista ”ydinkokemusta”.

    Tykkää

    1. Ei kuulosta negatiiviselta, ymmärrän sun pointin täysin vaikka oma kokemus onkin toinen. Ja siis parasta on se että me käydään tätä keskustelua täällä blogissa, ja että edes joku keskustelee mun kanssa Didionista ❤

      Tykkää

Jätä kommentti