Sade sateelta

 

On päiviä kun minä pysyn kotona.

Odotan, että toiset lähtevät, että talo hiljenee.

Keitän kahvia, otan koneen esille, kirjoitan tunnin, joskus kaksi tai kolme, hitaasti ja keskittyneesti.

Tähän aikaan vuodesta ympärilläni on pinoissa syksyn lukemattomia kirjoja, viileissä huoneissa tuoksuu satsumat, ylläni on kaksi pitkähihaista ja villatakki.

 

On päiviä kun heräämme tytön kanssa ennen seitsemää, syömme puuron ja puemme, kuljemme bussilla päiväkotiin ja minä sieltä raitiovaunulla työhuoneelle.

Teen murukahvia ja laitan kuulokkeet korville, kuuntelen Michael Nymanin musiikkia ja kirjoitan ihan toisessa rytmissä, pienissä erissä mutta intensiivisemmin.

Siellä on usein myös ystävä jonka kanssa juoruilla ja syödä lounasta, puhua kirjoista, apurahoista ja tunteista.

 

Mutta missä tahansa olenkin, pidän aina yhden pitkän tauon, reilun tunnin mittaisen. Käyn kävelyllä tai luen. Jos oma teksti on ratkaisevassa vaiheessa, tavalla tai toisella, minä luen runoja tai pätkiä kirjoista jotka olen jo lukenut ja joista pidän. Joan Didion, Raymond Carver, Joyce Carol Oates ja Juuli Niemi ovat aina ulottuvillani.

Aamuisin, iltaisin, bussissa ja pikkukakkosen aikana luen sitä mikä milloinkin on kesken.

Tällä hetkellä kesken ovat: Arundathi Royn Äärimmäisen onnen ministeriö, John Williamsin Butcehr’s Crossing, Emma Clinen The Girls (englanniksi, suomeksi olen jo lukenut) ja Nathan Hillin Nix. Viimeinen hyvin todennäköisesti kesken myös jää.

Haaveilen Sanna Karlströmin, Lucia Berlinin, Paul Austerin ja Pirkko Saision aloittamisesta.

Haaveilen vaikka mistä.

Nukun paljon.

 

Pitkä tämä marraskuu, vaihteleva. Pimeä ei haittaa, kylmä viima toisinaan. Syntymäpäivän jälkiaallossa yritän ymmärtää miten nopeasti vuodet kuluvat, hahmottaa sellaisia elämän yksityiskohtia että kun tapasin parhaan ystäväni olimme kolmetoistavuotiaita ja hänen vanhempana saman ikäisiä kuin me olemme nyt, mutta ei sellaista voi hahmottaa, miten voisikaan.

Suunnittelen tulevaa, töitä ja elämää. Vuoden lopulla luovutamme työhuoneen seuraavalle, kirjoitan taas keittiön pöydän ääressä. Mutta en mieti kevättä ollenkaan, en vielä, sitten mistään ei tule mitään.

Keskityn siihen mitä on nyt, ainakin yritän, toisinaan annan periksi, vaikka mille.

 

Heräsin tänä aamuna / hillittömään haluun maata koko päivä sängyssä / ja lueskella. Hetken taistelin vastaan.

Sitten katsoin ikkunasta, ulos sateeseen. / Ja luovutin. Antauduin täydelliseen sopuun / tämän tihuuttavan aamun kanssa.

Eläisinkö oman elämäni uudelleen? / Tekisin samat anteeksiantamattomat erehdykset? / Kyllä, jos vain mahdollista. Kyllä.