kenen joukoissa seisot

 

Eilen illalla Yle Fem-kanavalta tullut presidentinvaalikeskustelu oli kaikista näkemistäni antoisin. Kun ehdokkaiden on avattava näkemyksiään ja ajatuksiaan ruotsiksi, on keskustelu rauhallisempaa ja jaarittelua huomattavasti vähemmän. Lisäksi tässä keskustelussa keskityttiin arvoihin, jotka itselleni ovat melkein se tärkein osa-alue mitä tulee presidenttiyteen.

Keskustelun viimeinen puoli tuntia oli mielenkiintoisin, mutta myös häkellyttävin ja raivostuttavin.

 

Kuka teistä kutsuu itseään feministiksi?

Ehdokkaita on kahdeksan, neljä kättä nousee ylös. Neljä. Siis ihan oikeasti. Neljä. Merja Kyllösen, Tuula Haataisen, Pekka Haaviston ja Nils Torvaldsin.

 

En edes aloita Laura Huhtasaaresta koska pääni ihan oikeasti räjähtää mutta siis meillä on vuonna 2018 istuva presidentti, joka reippaasti ilmoittaa että ei ole feministi. Joka on sitä mieltä, että tämän kuvan minä haluan vaalien loppusuoralla tuleville sukupolville itsestäni antaa. Että kun sanon, että en ole feministi, annan itsestäni mahdollisimman älykkään kuvan.

En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tekisi mieli karjua.

Pahinta koko jutussa oli se, että nämä neljä käsiensä päällä tyytyväisenä istuvaa eturivin suomalaista polittiikkoa, koulutettua ja hyväosaista ihmistä, eivät selkeästi edes tiedä mitä feminismi tarkoittaa. Vuonna 2018. Voiko olla mitään masentavampaa?

Jokainen toki ajoi tasa-arvoa, naisten ja tyttöjen aseman parantamista. (Tosin Huhtasaaresta en ole ihan varma.) Halusi kitkeä seksuaalista häirintää ja vähentää vihapuhetta. Sauli Niinistö toisteli noin kaksikymmentä kertaa kannattavansa heforshe-ajattelumallia, jopa edustavansa sitä ylpeästi maailmalla. Sillähän kun ei ole mitään tekemistä feminismin kanssa. Tasa-arvolla. Tyttöjen ja naisten oikeuksilla. Ihmisoikeuksilla. Koulutuksella.

Hyvä Sauli Niinistö ja te kolme muuta ehdokasta: Ei olisi olemassa mitään heforshe-kampanjaa, ei edes tätä tasa-arvoa jota meillä nyt on, jos ei olisi ensin ollut feminismiä. Rohkeita, fiksuja ja tulevaisuuteen katsovia naisia, jotka päättivät tehdä maailmasta tasa-arvoisen. Tasa-arvoisen. Naisille ja miehille.

Miten tämä on yhä edelleen näin helvetin vaikea ymmärtää???

Keskustelua seuranneet akateemikot ihmettelivät keskustelun jälkeen miten on mahdollista, että Suomessa feminismiä yhä pelätään niin paljon, jo ihan pelkkää sanaakin. Matti Vanhanen ei meinannut saada sitä edes sanotuksi. Jos asennoitumista ja asenteita verrataan vaikka Ruotsiin, me näytämme tunkkaiselta ja nololta takapajulalta, maalta jonka presidentti ei vuonna 2018 uskalla sanoa olevansa feministi. Tai vielä pahempaa, edes ole sitä.

En oikeasti voi uskoa, että se on mahdollista.

Ja kyllähän sitä pelkää moni muukin. Jatkaa aina vaan sitä samaa lässytystä että en ole feministi mutta kannatan tasa-arvoa. Että feminismi asettaa naiset ja miehet vastakkain, haluaa vähentää miesten oikeuksia. Että on pojilla ja miehilläkin vaikeaa, että koskas siitä puhutaan. Niin, tosiaan, koska miehet saisivat kerrankin äänensä ja asiansa kuuluville?

Kyse on heikosta itsetunnosta, vähäisestä tietämyksestä ja haluttomuudesta tehdä maailmasta parempi paikka ihan jokaiselle.

Ja se on surullista. Hävettävää. Konservatiivista. Ankeaa.

Ja silti, on kovin todennäköistä että tämä kauhistuttavaa feminismi-sanaa pelkäävä uljas presidenttimme valitaan virkaan myös toiselle kaudelle, ja jo ensimmäisellä kierroksella.

Kuusi vuotta on pitkä aika mutta sen jälkeen koittaa uusi aika, toivottavasti.

Tai ehkä jokainen jolla on yhtään järkeä päässä näki eilisen keskustelun ja uusi aika koittaakin jo nyt.

 

Itse aion sunnuntaina äänestää ihmistä, joka on tässä ajassa kiinni. Kansainvälinen toimija ja ihmisoikeuksen puolustaja. Fiksu feministi.

Presidentti, joka edustaa sellaisia arvoja joiden äärellä toivon tyttäreni kasvavan aikuiseksi.

Pekka Haavisto, numero 3.