kikka fan club

 

Ajatelkaa, että nainen voisi olla hassu ja kunnianhimoinen.

Seksikäs ja äiti.

Älykäs ja vapaa.

Ajatelkaa.

 

Että nainen voisi ihan rauhassa nauttia seksistä ja seksuaalisuudesta, ikääntyä miten tahtoo, sanoa mielipiteensä olematta tosikko, pukeutua juuri niin paljastavaan tai peittävään vaatteeseen kun mieli tekee, olla juuri se kuka ja miten haluaa.

Kaikkea tätä mietin eilisen Kikka Fan Club-näytelmän jälkeen.

 

Olin odottanut näytelmää kauan, alkusyksystä saakka. Se on nykyään aika harvinaista, liian usein olen viime vuosina teattereissa pettynyt, niissäkin joissa ennen oli takuuvarmasti parasta tai ainakin hyvää tarjolla. Mutta Teatteri Jurkassa en ole pettynyt koskaan. (Muistatteko vaikkapa Fundamentalistin? Tai Nollaneljäviiden? Vieläkin menee kylmät väreet.)

Laura Gustafssonin käsikirjoittama ja Sini Pesosen ohjaama monologiesitys on kunnianosoitus Kikalle. Se esittelee innostuneen, lämpimän ja viehkeän naisen, jolla on klassinen laulukoulutus, kauniit kasvot ja halu viihdyttää. Ja kiihdyttää. Minihameisiin, verkkosukkahousuihin ja hapsutakkeihin pukeutuva Kikka nousi 90-luvun alussa tähdeksi nopeasti, ja kovalla hinnalla.

Vierailu Sabatti-ohjelmassa, joka näyelmässäkin saa ison osan, on niin pöyristyttävää katsottavaa etten hetkeen muista toista. Jotain on sentään mennyt eteenpäin kun en voi uskoa, että tuollainen kohtelu olisi enää mahdollista.

 

Nainen, jolla on kaikki hartioiden alapuolella. Nainen, jonka urasta ei tiedä että kuka sitä ohjaa ja kenen alla tai päällä hänen on sitä varten oltava. Nainen, joka ei osaa laulaa. Nainen, joka ei ressukka ymmärrä että pian hän vanhenee eikä sitten kiinnosta enää ketään. Nainen, joka on tuote. Nainen, joka myy itseään. Nainen, joka haluaa pelkkää seksiä.

Tyhmä nainen, hölmö nainen. Kaunis ja siksi lahjaton nainen. 

Ei oikeastaan yhtään mitään… koska nainen.

 

Kikkaa esittävä Pia Andersson tekee hienoa työtä. Hän on omaksunut Kikan fyysisen elekielen ja olemuksen mutta malttaa pysyä rauhallisena läpi esityksen, tuoda siihen sopivan yhdistelmän herkkyyttä ja voimaa. Esitys on tiivis ja aika lyhyt mutta olisin silti jättänyt muutaman laulun ja väliajankin pois, antanut enemmän tilaa juuri sille naiselle joka lopussa puhui, ehkä hieman rohkeammin sukeltanut pintaa syvemmälle. Toisaalta, tällaisena esitys oli myös nimensä mukainen, arvostava ja kevyt, kunnioittava ja viihdyttävä. Mitäpä se meille oikeastaan kuuluu kuka Kikka ihan oikeasti oli? Tekisikö se hänestä jotenkin enemmän taiteilijan tai paremman artistin jos näkisimme vereslihan ja hien ja tuskan pinnan alla? Ja jos niin miksi?

Gustafsson kirjoittaa blogissaan näin,

Halusin käyttää dokumentaarista materiaalia. Tuntui väärältä kirjoittaa sanoja Kikan suuhun. Katsoimme haastatteluja, litteroin kiinnostavia kohtia. Pyysin tutuilta Kikkaan liittyviä muistoja. Päätimme keskittyä Kikan uraan ja julkisuuskuvaan. Valitsimme suosikkimme Kikan biiseistä. Mietimme, mitä kaikkea näyttämöllä voisi hullutella.

Ja minä ymmärrän tämän hyvin.

 

Mieleen tuli muutaman kerran myös Johanna Tukiainen, ja etenkin Imagessa vuonna 2008 ilmestynyt loistava artikkeli.

Mikä siinä on, että naista on niin helppo vihata? Joukolla lynkata ja väheksyä? Ja vain sen vuoksi miten hän pukeutuu tai puhuu. On liian kaunis tai ei tarpeeksi kaunis. Liian seksikäs tai liian ruma. Liian meikattu tai liian vähän meikattu. Liian nuori tai liian vanha. Aina jotain liikaa tai liian vähän, ja verrattuna mihin? Kuka sen on päättänyt, että on olemassa jokin naiseuden malli ja mittari ja muotti johon jokaisen tulee istua ja sopia ja mieluiten olla hiljaa.

Ikuisuuskysymyksiä, tiedän, kliseitä melkein, mutta olemassa, aina vain ja edelleen.

Tässä ajassa Kikka näyttääkin edelläkävijältä. Naiselta, joka haluaa ja toimii eikä pyytele sitä anteeksi. Monella tavoin se on yhä edelleen harvinaista. Ja juuri sen vuoksi tämä esitys on hurjan tärkeä. Ei täydellinen mutta vaikuttava ja mieleen jäävä, ajatuksia ja kysymyksiä herättävä.

Siis kiitos.

Ja kiitos myös Laura Gustafssonille, luin hänen kirjansa Pohja syksyllä ja siitä lähtien hän on monella tavalla herätellyt, naurattanut, innostanut ja saanut ajattelemaan. Kuten vaikkapa tämän tekstin äärellä.