aamuja

Ajattelin, että tänä vuonna se pysyisi piilossa ja unohduksissa, painaisi päänsä ja hyväksyisi että nyt on toinen aika, niin täysi elämästä ettei sille olisi tilaa, mutta väärässä olin, koska se alkoi jo lauantaina, Humalistonkadulla, pakkanen puri poskia mutta aurinko häikäisi ja minä tunsin sen, halun itse piiloutua ja unohtua, tulla toukokuussa takaisin,

ja miten voikin olla niin että vain muutamassa päivässä se tulvi kaikista ikkunoista ja ovista, suoraan päin kasvoja ja ihon alle, kevät kevät kevät ja kolme huutomerkkiä, nyt sitä hoetaan jokaisessa kuvassa ja säteessä ja katseessa, kaikilla on aurinkolasit ja kevät!!! vaikka ulkona on kuusitoista astetta pakkasta ja taivaisiin kohoavat kinokset,

miten te ette ymmärrä että nyt on talvi,

painaudun huivini alle piiloon,

piha on valkoisen peiton alla,

ja kotona minä nautin valosta, miten se sinkoaa rappusille ja kulmien taakse, kotona kukaan ei hoe eikä huudahtele eikä toistele mitään, on hiljaista, vanhat ikkunat vuotavat, minulla on kahdet villasukat ja luen hienoa, viiltävää ja surullista kirjaa,

en ole kirjoittanut mitään yli viikkoon,

lasken kädet jatkuvasti valtavan mahani päälle, pysyn rauhallisena, ajattelen häntä, tunnen hänen asettuvan, keräävän voimia, niin kuin tyttökin silloin vuosia sitten, himoitsen vichyä, omenoita, porkkanoita ja tulista ruokaa, kaikkea pieninä annoksina, viime kuukausien huutava nälkä on väistynyt, ehkä minuun ei vain mahdu enempää,

ja yöllä minä nukun seitsemän tuntia yhteen putkeen, sellaista ei ole tapahtunut tänä vuonna kertaakaan, herätessäni hänkin nukkuu, on ihan hiljaa, ehdin jo huolestua ja juon lasin mehua, pian tömähdys, ja toinen, suoraan kylkiluihin, se sattuu mutta tuntuu ihanalta,

tulisit jo,

kaikki on täällä hyvin,

minä kirjoitan sinusta ja lumesta,

ilman huutomerkkejä ja aurinkolaseja.