Pikkuhiljaa

 

Miten nopeasti päivät kuluvat, muuttuvat viikoiksi, käyvät ylitse kukista, onnesta ja hiljaisesta elämästä täysinä, ei ole kiire minnekään,

mutta minulla on kokoajan nälkä ja jano ja joskus haluaisin herättää hänet kun hän nukkuu vain nähdäkseni hänen silmänsä, niin tummansiniset, hereillä ollessaan hän näyttää usein siltä kuin alkaisi pian viheltää mutta tekeekin sitten vain kurisevia, narisevia, ähiseviä ääniä,

pehmeä kaunis linnunpoikanen, sydämeni pakahtuu,

mutta ajatukseni alkavat löytää toisiakin uomia, palata tutuille kulmille, sanoihin ja lauseisiin, varhaisina aamuina mietin kateissa olevaa harsoliinaa, imuotetta, apurahahakemuksia ja kertojaääniä, iltapäivisin kaipaan kirjoja luettavaksi ja elokuvia katsottavaksi,

juuri ennen kun hän saapui tapahtui jotain erikoista, luin loppuun kaksi kirjaa joista en pitänyt kummastakaan yhtään,

 

Laura Mannisen esikoisteos Kaikki anteeksi on romaani parisuhdeväkivallasta, siitä miksi toinen kaikesta huolimatta jää, antaa kaiken anteeksi, kerta ja lyönti toisensa jälkeen, aihe on hirveä ja hirvittävän tärkeä mutta valitettavasti kirja ei onnistu tehtävässään, ei vaikka se on kyllä sujuvasti kirjoitettu, sen luettuani en ymmärtänyt miksi nainen jäi, romaania on kehuttu tarkkanäköiseksi, minusta se oli yksioikoinen ja osoitteleva, väärissä kohdissa rönsyävä, liian kepeä ja hento sukeltaakseen mielen pimeään ja kauhuun, luettuani olin lähinnä vain hämmentynyt, samaa mieltä tämän arvion kanssa, vasta romaanin viisisivuinen epilogi iski tajuntaan, siitä löytyi se voima ja jännite joka itse romaanissa oli vain sen ensimmäisen sivun ensimmäisessä kappalessa, sellaisessa joka lupasi paljon,

On kesäloman ensimmäinen viikko, onnenpensas valuu vanhan puutalomme portaanpielessä keltaista kukkaa, kivenheiton päässä heilimöivät vihreät viljapellot, aurinko heittää pehmoisia säteitään ja minä makaan kellarikerroksessa leipäveitsi kaulallani.

 

Ja sitten se toinen, Jill Santopolon Valo jonka kadotimme, en nyt oikein tiedä miten tämän sanoisin muuten kuin että se saattaa olla huonoin kirja jonka olen aikoihin tai koskaan lukenut, niin naiivi, lapsellinen ja ennalta-arvattava, sen päähenkilö nariseva ja raskas, sen rakkauden kuvaus pelkkää klisettä ja söpöilyä, en muista koska olisin ollut samalla tavalla täydellisen kyllästynyt romaanin äärellä, kääntänyt sivuja vain koska oloni oli maapallomahassani niin epämukava etten jaksanut tehdä mitään muutakaan, haukottelin ja huokailin vain, koska

”Sinä olet tähteni, Lucy, aurinkoni. Valosi, vetovoimasi… en osaa edes sanoa mitä minulle merkitset.”

”Minusta me olemme kaksoistähtiä”, sanoin ja sivelin hitaasti reittäsi. ”Me kierrämme toistemme ympärillä.”

”Luoja, Lucy”, sinä sanoit. ”Mielesi on yhtä kaunis kuin vartalosi.”

Mielesi on yhtä kaunis kuin vartalosi???? Olen sanaton.

 

Synnytystä edeltävänä iltana kävin elokuvissa katsomassa Three Billboards Outside Ebbing Missourin ja se oli hieno. Ei ihan niin hieno kuin olin odottanut mutta monin tavoin mahtava; omalakinen ja surullisessa hurjuudessaan myös mainio. Ja Frances McDormand, ah, supernainen, hurjuudessaan loistava,

vauva oli mahassani hiljaa ja rauhassa, ehkä valmistautui tulevaan, ja minä ajattelin miten hyvä oli että lähdin, että sain vajota salin hämärään ja unohtaa hetkeksi kaiken muun, ettei maailmassa oikeasti ole kovin montaa parempaa asiaa kuin elokuvat.

Tällaisia päiviä, ajatuksia, hajanaisia,

Ryan Adamsia ja liian paljon suklaata, ihania Telma-kirjoja, isomman tytön iloa ja ohuita päiväunia,

 

IMG_0772

 

kuin vahingossa olen palautunut vähitellen osaksi maailmaa joka tosin yhä edelleen näyttää ja tuntuu hämmentävän vaaleanpunaiselta ja rauhalliselta, aivan kuin potkuhousujen, vaippojen ja uteliaan katseen mukana olisi löytynyt jokin pala mitä olin jo pidemmän aikaa odottanut.

 

2 kommenttia artikkeliin ”Pikkuhiljaa

  1. Ahahaha, Valo jonka kadotimme oli kyllä kaamea. Luin sen loppuun vain siksi, että pääsisin näkemään voiko vielä pahemmaksi mennä. Opportunistinen 9/11 -yhteys, naiskuva (! huippu oli se hetki, kun aviomieheltä ei voinut edes pyytää ehkäisyn käyttöä.. ja siihen lakoninen ”toinen lapsemme syntyi syksyllä” tms.) ja muutama pseudokorkeakirjallinen viite, niin tadaa. Olin unohtanut koko kirjan, mutta riemastuin tästä, kun muistin miten paljon sitä vihasin.

    Lempeitä päiviä!

    Liked by 1 henkilö

    1. ”Riemastuin tästä kun muistin miten paljon sitä vihasin”, ahahaaaaaaaa, ymmärrän tunteesi niin hyvin. Mä en pystynyt edes miettimään noita temaattisia tasoja, pää olisi räjähtänyt lopullisesti.

      Ja kiitos, samoin sinne!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s