Maaliskuun yöt ovat kylmiä ja kirkkaita,
joskus heräämme neljä kertaa,
joskus kerran,
ikinä ei tiedä miten olemme aamuun mennessä asettuneet,
mutta silloin kadun, pihan ja kodin ylitse käy jo valo, kaunis ja lämmin,
hänen saapumisensa taloon on keventänyt suhdettani kevääseen, vedän syvään henkeä ja annan sen tulla kun en muutakaan voi,
juon keittiössä kahvia, selaan lehtiä, haahuilen pyjamassa ja otan kuvia,
hän on siskonsa sylissä yläkerrassa, kaksi tyttöäni navat vastakkain,
minä ajattelen ja rakastan heitä,
ja olen ajattelematta huhtikuuta
hän haluaa rinnalle, syliin, olkapäälle, iholle,
olen hänessä kiinni, en jaksa jäädä jumiin muuhun,
vaikka välillä jäänkin, tietenkin, olen kuka olen,
kaipaan kirjoittamista, ajattelua, lukemista,
kaikkea mikä vaatii keskittymistä ja älyä,
vuorokauden tai viiden mittaista hiljaisuutta,
mutta niiden aika koittaa vielä, nyt tiedän sen, ei tarvitse pelätä.
Käyn kävelyillä, työnnän vaunuja metsän siimeksessä, puutarhan reunamilla ja hiekkateillä, joka toisella askeleella kaipaan kaupunkiin, kaduille ja kahviloihin, kotona kirjoitan siitä ja kaikesta muustakin, vaikka vain hetken, vaikka vain vähän, mutta kokonaan ilman en voi olla, en halua,
jokaisen lauseen jälkeen sydämeni asettuu uomiinsa,
kirjojeni lisäksi kirjoitan tästä eteenpäin myös kolumnia Imageen,
äitiydestä, kirjoittamisesta, tilasta, dialogista,
se on jännittävää ja ihanaa,
miten haaveet toteutuvat,
antavat tilaa uusille.
Helmi Kekkonen 