Aamulla vauva kölli matolla, katseli seinillä leikkivää valoa, ja minä luin kirjaa kokonaiset kahdeksan ja vähän myöhemmin neljätoista minuuttia. Sen aikana luin kymmenen sivua Elizabeth Stroutin romaania Pikkukaupungin tyttö ja kolmekymmentä sivua Anne Swärdin uusinta romaania Vera. Itse lukeminen, hallittujen, kauniiden lauseiden ja tarinan alun uppoaminen tajuntaan tuntui todella hyvältä mutta vielä paremmalta tuntui se, että hetkeksi minä unohdin kaiken muun, vauvan, tiskit, pyykit ja huhtikuun.
Koska vauvamme on tähän asti ollut kovin mutkaton ja mukava en ole tuntenut itseäni (vielä) erityisen väsyneeksi tai nuutuneeksi, päiviin on alkanut löytyä sopiva rytmi ja olen ehtinyt myös kirjoittaa ja ajatella. Mutta lukeminen, se on jäänyt. Kuuteen viikkoon en ole lukenut yhtään kirjaa loppuun ja se on hämmentävää. Lukeminen ja kirjoihin tutustuminen ja niistä keskusteleminen on kirjoittamisen ohella elinehtoni, minun tapani ymmärtää itseäni ja maailmaa, tarkastella, haastaa ja katsoa.
Mutta! Uusi aika vaatii uudet keinot, ja tästä eteenpäin aion myös kuunnella.
Koska, tunnustus: olen täydellisen jäljessä äänikirjojen ja podcastien ihmeellisestä maailmasta. Olen elämässäni kuunnellut alun kahdesta äänikirjasta (omista romaaneistani, ahahaaaaa, ja vain kuullakseni miltä lukijan ääni kuulostaa) ja podcasteista kaksi jaksoa ihanaa Sivumennen-ohjelmaa ja puolitoista jaksoa hyvää mutta ärsyttävää Hillaa ja Inaria.
Eilen illalla huomasin uusimman Sivumennen-jakson käsittelevän juuri niitä aiheita ja kirjoja, joista olen itse ollut tänä keväänä häikäistynyt ja vaikuttunut, kuten Jani Toivolan Kirja tytölleni ja Max Porterin Surulla on sulkapeite, sekä kuolemaa, feminismiä ja Saara Turusta, ja vaunukävelylle laitoin kuulokkeet korviin. Ja ah! Maailma aukesi! Kirjojen, mielipiteiden, ajatusten ja sitaattien tulva pyyhkäisi ylitseni enkä muista koska olisin ollut viimeksi yhtä hereillä.
Ainoa ongelma tässä kaikessa mahtavuudessa on se, että minulla olisi ollut (ja on!) jokaiseen käsiteltyyn aiheeseen, kirjaan ja teemaan vaikka mitä sanottavaa! Blogeissa on se hyvä puoli että niitä voi kommentoida mutta näitä podcasteja ei. Miten te muut kuuntelijat, miten te pystytte olemaan vaiti, olemaan tiiviisti läsnä keskustelussa jossa ei voi itse puhua?
Halusin sanoa ainakin sen, että sisäistetyn naisvihan käsite on hurjan kiinnostava ja tärkeä vaikka minä itse reippaasti julistankin että minä en vihaa itseäni vaan oikeastaan pidän aika paljonkin, että Jani Toivolan avoin puhe isyyden ja vanhemmuuden eri puolista ja toive vanhemmuuden käsitteen laajentamisesta on loistava avaus, myös sen vuoksi että niistä vanhemmuuden hyvistä tunteista, ilosta ja rakkaudesta, on yhtä tärkeä puhua kuin vaikeasta ja kipeästä, että tanskalaisen Naja Marie Aidtin kirja Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin on ehdottomasti upeinta ja surullisinta kirjallisuutta hetkeen, että tällä hetkellä oman feminismin, omien tekojen ja sanojen haastaminen tuntuu raikkaalta ja välttämättömältä, ja tuntuu että pakahdun kaikista ajatuksista ja tunteista joita jakso herätti.
Mutta siitä huolimatta tuntuu ihanalta olla tällä tavoin valppaana ja keskellä ajatusten kiehtovaa sekamelskaa, olla pitkästä aikaa hurjan kiinnostunut uusista nimistä, aiheista ja teemoista, on niin paljon luettavaa, opittavaa ja koettavaa, on niin paljon hyviä kirjoja ja tarinoita. Kiitos siis Jonna ja Johanna, tuntuu hyvältä olla osa keskustelua tälläkin tavoin, tässäkin elämänvaiheessa. Ja jos ikinä koskaan kutsutte ohjelmaanne vieraita niin kutsukaa minut!
Ja teille jotka ette myöskään ole vielä hurahtaneet podcasteihin, suosittelen todella! Ja te jotka olette, kertokaa suosikkejanne, mulla on aika monta vaunulenkkiä vielä edessä.
Helmi Kekkonen 
Ah, podcastit on olleet mun opintovapaavuoden ja yksin koiraa katuja pitkin kolmesti päivässä kuljettavan pelastus! Kun kuuntelee mielettömiä keskusteluista kirjoista, feminismistä ja vaikkapa yhteiskunnasta, ei samojen kujien jatkuva edestakaisin ravaaminen ole yhtään niin puuduttavaa enää!
Kirjallisista podcasteista mun lemppareita on tietysti Sivumennen, ja lastenkirjallisuuteen painottuva Lukuvika. Uusi Oma huone -podcast on myös alkanut erityisen lupaavasti! Feministisistä ja muuten yhteiskunnallisista podcasteista taas ehdottomasti parhaat Hillan ja Inarin lisäksi on Omaa luokkaa! Niin mahtavia keskusteluja! Mikä meitä vaivaa? on kans mainio, ja sit ehdottomasti radio-ohjelmanakin toimiva Mahadura & Özberkan! Näiden jälkeen olen nyt hetkellisesti jättänyt jopa uusien etsimisen vähemmälle, kun voin varmaan vielä seuraavat puoli vuotta lenkkeillä vanhojen jaksojenkin kanssa, näistä haluaa kuunnella jokaisen jakson!
Ja samaistun kyllä myös keskustelun tarpeeseen, kun kuuntelee näitä niin päässä vaan pyörii hillitön halu kertoa myös omia näkemyksiä väliin! Tähän mennessä olen ratkaissut asian pitämällä etänä puolisolleni puhelinmonologeja aiheista, mutta keskustelufoorumin kaipuu aiheen ympärille on valtava. Et sinä sattumoisin taida Facebookissa itse olla?
TykkääTykkää
Kiitos Laura, tartun näihin! Mun oma keskustelun kaipuu ja jano ihan yllätti, nyt on olo että haluan KUULLA kaiken! Ja ehkä jatkan sitten keskustelua täällä. Ja puolisolle. Ja whatsup-viesteissä ystäville. Facebookissa en tosiaan ole, jäin pois vuosia sitten, mutta ehkä pitäisi perustaa oma podcast.
TykkääTykkää
Helmi, tämä oli ihana palaute!
Johannan kanssa puhutaan usein siitä, kuinka kaikki lukemamme ja niistä puhuminen ruokkii halua lukea lisää siitä-ja-tästä-ja-tuosta, kaivaa tietoa, ymmärtää ja oppia. On koko ajan olo, että tosiaan pakahtuu tästä kaikesta ideamaailman innostavuudesta.
Lyhyesti mainitsemiisi keskusteluihin: oot Caitlin Moranin linjoilla, hyvä! Enemmän pitäisikin kuulla Naisista Jotka Pitävät Itsestään. Sanoisin, että me ollaan kyllä sellaisia myös Johannan kanssa, mutta esimerkiksi mulla vaati aikaa, että tajusin, kuinka hienovaraisesti sisäistetty naisviha on ilmennyt omassa elämässä ja vaikuttanut omaan käytökseen.
Ja olen samaa mieltä, lapsista ja perheistä keskustellaan usein negatiivisuuden kautta, ehkä sitä iloa ja onnea ja rakkautta on vaikeampi pukea sanoiksi ilman että kuulostaa kliseiseltä (”Kaikki perheet ovat onnellisia samalla tavalla…”) tai omahyväiseltä tms. Toivolan kirjasta siivilöityy hillitön rakkaus lasta kohtaan, vaikka hän puhuukin niin rehellisesti lapsen synnyttämistä vihankin tunteista. Ja jotenkin niiden tunteiden avaaminen muille voi ehkä mahdollistaa sitä perhekäsityksen laajentamista, kutsutaan ikään kuin muita jeesaamaan eikä ainakaan tuhlata aikaa täydellisen perheonnen kulissien pystyssä pitelyyn.
Muuutta ehkä jatkamme aiheesta ensi jaksossa. Ollaan toivottu, että instaan tulisi kommentteja jaksoista, jotta voidaan niidenkin avulla jatkaa ja rikastaa keskustelua, mutta vieraat olisivat myös toinen tapa käsitellä esim. jotain isompaa teemaa, joten kiitos tarjouksesta! Kun ollaan tosiaan myös paljon puhuttu siitä, että nykyään kaikilla pitää olla aina heti varma mielipide kaikesta, ja se on joku monoliitti, mutta me halutaan ajatella, että koko ajan tässä opitaan, kun kuunnellaan muita ja luetaan lisää.
Lukemisen ja keskustelun iloa kevääseen!
TykkääTykkää
Hei Jonna, ihana tämä!
Ja niin, kirjallisuuteen, feminismiin ja perheeseen liittyvät kirjat ja keskustelut ovat melkein parasta mitä tiedän, ja teidän rauhallinen mutta polveileva ja avara tapa tarkastella aiheita on hullun koukuttava ja just ajatuksia ja kiinnostusta pidemmälle vievä. Tänään kuuntelin naisviha-jakson ja kaikki mitä puhuitte Lena Anderssonista, jaan täysin, ja siitä miten tärkeä on kokea ja ilmaista KAIKKIA tunteita, ah, olis taas niin paljon sanottavaa, hahahaaa!
TykkääTykkää
Sivumennen on huippu!
Noin muuten en ole vielä jaksanut hankkiutua podcastien maailmaan. Tai siis tiedän, että ne ovat tuossa, ihan käsieni tai korvieni ulottuvilla. Mutta en vain jotenkin löydä sopivaa aikaa. Lenkillä vaivun jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan kuuntelemalla klassista musiikkia. Samoin julkisissa liikennevälineissä.
Ne ovat minulle niin tärkeitä nollaushetkiä, etten voi ottaa niihin hetkiin mitään ajatteluani aktivoivaa.
Ja iltaisin taas on saatava lukea kirjaa.
Mutta tämä voi olla aivan jostakin pienestä elämäntilanteen muutoksesta kiinni. Jostain avautuukin aikaikkuna ja silloin aion päästää podcastit elämääni.
TykkääTykkää
Mulla on ollut ihan sama tunne ja ajatus, että juostessa ja matkustaessa olen halunnut vajota hiljaiseen yksinäisyyteen, antaan mielen levätä, ja iltaisin EHDOTTOMASTI lukea. Mutta nyt kun on tuo vauva niin on toisin, iltaisin tulee uni noin viidessä minuutissa ja kävelylenkit täydellistä aikaa ajatteluun joka muuten on aika pitkälti paitsiossa. Tänään aamulla ihan odotin että pääsen lenkille ja kuuntelemaan uuden jakson, jossa aiheena oli naisviha, ja ah, taas olin pelkkää onnea!
TykkääTykkää
Joo, mä olen yrittänyt aina välillä kuunnella podcasteja iltaisin, kun istun lasten sängyn vieressä. Aina sekään ei toimi, keskeytyksiä tulee liikaa. Lenkillä kuuntelen kyllä. Just mietin, miten näitä olisi kaivannut pari vuotta sitten, kun elämä oli yhtä imetystä ja yritystä lukea taskulampun valossa siellä vauvan vieressä (ei se vaan onnistunut). Esikoisen kanssa vaunulenkit olisivat olleet yhtä juhlaa, jos olisi ollut kuunneltavaa. Kuopus taas ei sitten päivisin ainakaan vaunuissa nukkunutkaan, mutta silloin oli moninaiset haasteet muutenkin. Lukemisen mahdottomuus vaan teki välillä ihan fyysisestikin kipeää.
Äänikirjoja kuuntelen tosi vähän, kirjat luettuina mieluiten, kun siihen on mahdollisuus.
TykkääTykkää
Mä en iltaisin nyt edes yritä lukea kun silmät painuu heti kiinni, ja kaipaan sitä tosi paljon, mutta onneksi sen mahdollisuuden tietää tulevan takaisin. Nyt yritän lukea vaikka kymmenenkin minuuttia päivässä, pitää mielen sillä tavalla hereillä. Just siks podcastit ilahduttavat, tuntee olevansa osa jotain, ei ”vaan” äitiyslomalla, niin ihanaa kuin se hattarainenkin oleminen ja ajatteleminen on.
TykkääTykkää