Onko aina oltava kokonainen ja onnellinen?

 

Useimpina päivinä minä kuvittelen olevani sellainen rento ja mutkaton tyyppi joka antaa elämän viedä, joka uskaltaa hypätä ja pudota silmät kiinni, laittaa itsensä peliin ja epäonnistua, minä ihan oikeasti kuvittelen näin vaikka en ole tuollainen oikeastaan yhtään,

koska useimpina päivinä minä haluan pitää tiukasti kaikista langoista ja palasista kiinni, hallita sitä mitä tapahtuu, miten ja milloin, rakentaa elämäni täysin itseni näköiseksi koska mitään muuta vaihtoehtoa ei ole kuin onnellinen ja kokonainen elämä ja Helmi,

puhuttiin tästä viinin äärellä miehen kanssa ja minä näin että häntä melkein nauratti mutta ei hän nauranut, sellainen hän on, ystävällinen,

tuohan on juuri se minkä takia sulla on usein niin hankalaa, hän sanoi, kun sun todellisuus ei kohtaa niiden sun mielikuvien kanssa, että niitä yhteentörmäyksiä tulee ja niistä syntyvät tunnemyrskyt sysää sut sijoiltaan ja siinä sä sitten ihmettelet että miten tässä taas näin kävi, että sä ole viime vuodet joutunut pohtimaan näitä juttuja äitinä tosi paljon, että sitä voisi miettiä ihan myös ihmisenä,

miksi räkä valuu ja itkettää vaikka vielä aamulla kaikki oli hyvin ja on edelleen vaikkei täydellistä olekaan.

 

Niin se on. Pakko myöntää. En minä ole mikään iisi ja mutkaton nainen joka antaa  kaikkien päivien soljua ylitseen, come what may. En. Minulla on hirvittävän tarkka kuva siitä millaista minun elämäni on, ja millaista sen kuuluisi olla. Eikä se tietenkään ole vain huono asia. Olen niiden kuvien avulla tehnyt paljon töitä haaveilusta, opinnoista ja terapiasta lähtien jotta saan elää oman näköistäni elämää, ja se tuntuu hyvälle.

Saan olla äiti ja tehdä juuri sitä työtä mitä haluan ja rakastaa heitä joita haluan. Suuri kuva on eheä ja oma, ja mikä ilo ja onni se onkaan,

ja minä tunnen sellaisia naisia jotka oikeasti antavat kaiken tulla ja mennä ja he ovat yhtä lailla ihania ja kaoottisia ja toisinaan pihalla niin kuin minäkin.

 

Huvittavaa onkin se, että usein ne ovat aika pieniä asioita joista myrskyni syntyvät, ääneensanomattomia ajatuksia ja tunteita, epävarmuuksia ja epäilyjä,

minä joka aina sanon kaikille että ole armollinen, virheistä oppii, elämä kantaa eikä kukaan ole täydellinen eikä kenenkään edes tarvitse olla,

miksen voi antaa vähän enemmän itselleni myöten, hyväksyä ja sanoa ääneen, että aina en tiedä mikä on oikein tai valitse viisaasti, että joskus koti on sotkuinen ja parisuhteessa haasteita, että joskus lauon typeryyksiä ja juoruan, kiukuttelen lapsilleni ja syön ihan liian vähän kasviksia, olen ennakkoluuloinen ja arka,

enkä todellakaan tunne elämäni olevan juuri sellaista kuin haluaisin sen olevan,

koska miten hyvä olo siitä tulee kun sen sanoo,

lakkaa esittämästä ja pyristelemästä,

päästää irti.

 

Tällä hetkellä minä en asu siellä missä haluaisin ja se on kuukausien aikana hivuttanut minua sivuun, luonut paineen rinnan alle, tehnyt levottomaksi. Miten pieni asia, miten vaikea sanoa ääneen, että ehkä tämä muutto tänne oli virhe. Että ei nyt mennyt ihan putkeen tämä, että täytyy varmaan miettiä mitä seuraavaksi. Että vaikka koti on kaunein missä olemme koskaan asuneet minä kaipaan takaisin kaupunkiin niin että pakahdun, vaikkei se ole kaukana ja käyn siellä melkein joka päivä, tai juuri sen takia.

Kunnes tajusin siinä viinin äärellä nyyhkiessäni ja niistäessäni ettei se mikään virhe välttämättä ollutkaan. Koska jos ei kokeile, ei voi tietää. Piti sitten elää kolmekymmentäviisi vuotta sen tajutakseen. Ja sen ettei elämä aina ole niin vakavaa, rajat niin ehdottomia, suunnitelmat lopullisia. Että valinnoille voi nauraa, niille hölmöillekin.

Koska ihan koko ajan ei ole pakko olla kokonainen ja onnellinen. 

Tämä on nyt ehkä noloin tunnustus ikinä, mutta minusta oikeasti tuntuu, että tajusin ja myös sisäistin tämän vasta sunnuntai-aamuna tuolla sumuisella hiekkatiellä, että se ihan oikeasti koskee myös minua, ja miten järjettömän etuoikeutettu ja onnekas nainen minä olenkaan kun sain tajuta sen vasta nyt.