vähän vaikeaa

Hän nukkuu sylissäni ja minä kirjoitan tämän yhdellä kädellä koska tuntuu että on pakko.

Viimeksi kirjoitin että vähän väsyttää.

No, nyt väsyttää vähän enemmän.

Pää on aamuisin raskas, poskipäiden takana kireys. En yleensä muista mikä päivä on, sentään sen missä herään. Vauva tuhisee kyljessä kiinni, joka yö nostan hänet viereeni syömään ja siihen hän nukahtaa, hänen pehmeä lämpönsä ja pyöreä olemus.

Sunnuntaina oli hankalaa aamusta alkaen, kaikki eikä mikään. Nousin ylös, istuin muiden seuraan keittiönpöydän ääreen, aloin juoda kahvia ja imettää. Ja itkeä. Mietin tekemätöntä veroilmoitusta, rikkinäistä puhelinta, kadonnutta pankkikorttia, kadonneita avaimia, keskeneräisiä töitä, lukemattomia kirjoja, särkevää päätä ja esikoisen hämmentynyttä ilmettä pöydän toisella puolella, onko äiti kipeä?

Mies katseli hetken meitä kaikkia. Minä katselin pöydän yllä olevaa lamppua, sen symmetristä rauhaa.

Ei, ei ole. Äidillä on vaan välillä vähän vaikeaa.

Niin se on. Kaikessa arkisuudessaan, lempeydessään, uuvuttavuudessaan ja rakkaudessaan. Välillä on vähän vaikeaa.

Kun ei jaksaisi mitään eikä ketään, ei edes niitä rakkaimpia.

Kun ei jaksaisi huolehtia, hoivata, ruokkia, vastata, odottaa, antaa aikaa, olla kärsivällinen, olla ymmärtäväinen. Kun haluaisi jokaisena hiljaisena hetkenä kirjoittaa mutta aivot eivät toimi. Kun haluaisi iltaisin lukea mutta silmät eivät pysy auki. Kun kaikki muut tuntuvat kirjoittavan upeita kirjoja ja lukevan kiehtovia kirjoja. Kun kaikki muut tuntuvat olevan upeita ja kiehtovia, maailmassa mukana, ajautuvan yllättäviin kohtaamisiin ja juhliin, käyttävän nämä valoisat lämpimät illat täydellisen vapaina ja onnellisina.

Ja itse istuu keittiön pöydän ääressä ja itkee ja imettää.

On myös päiviä kun ei väsytä eikä itketä. Kun tytöt kikattavat ja hehkuvat eloa. Kun käyn pitkillä kävelyillä ja istun kahviloissa heidän kanssaan jotka ymmärtävät täysin millaista tämä oleminen nyt on. Kun käyn ihanissa työtapaamisissa kirjojen takia jotka haluan kirjoittaa ja jotka ihan varmasi kirjoitan. Kun mieli on innostunut ja kevyt ja osaan ajatella että nyt on näin ja ehdin minä myöhemminkin lukea ja katsoa elokuvia ja pussailla aamuun asti.

Ja sitten niitä toisia.

Luulin että muistin tämän mutta olinkin unohtanut. Vuoristoradan. Tunteiden sinkoilun. Sen, ettei ne hormonit tosiaan kanna ikuisesti. Että kun pienen vauvan kanssa väsyttää on se väsymys ihan tietynlaista. Jotenkin ihan helvetin henkilökohtaista.