He hukkuvat äitiensä kyyneliin

”Äiti rakasti sitä salavaa”, tyttö sanoi. Hänen puheensa sammalsi aavistuksen, ja ajattelin senkin johtuvan lääkityksestä. ”Tykkäsin maata pää äidin mahan päällä ja katsella sen lehtiä.” Hänen silmänsä, joiden katse oli kiinnittynyt jonnekin ikkunan ulkopuolelle, olivat tummat ja levottomat. ”Se sai minut ajattelemaan kuolemaa”, hän sanoi. ”Jotenkin se valo, joka tuli lehvästön läpi.”

Johannes Anyurun romaanin ennakkokappaleen alussa on kustantajan sanat lukijalle.

Oikeastaan jokaisen pitäisi lukea tämä kirja tietämättä siitä ennakolta mitään.

Minä noudatin tuota ohjetta, tartuin siihen avoimin mielin ja olen siitä kiitollinen. Siksi minäkään en kerro sinulle tästä kirjasta muuta kuin sen,

että kaiken kauhean, pelottavan ja julman keskellä se on yksi kauneimmista kirjoista jonka olen koskaan lukenut, tulee iholle ja jättää jäljen, ei anna päivienkään jälkeen rauhaa vaan palaa mieleen uudestaan ja uudestaan, eri syistä ja eri tavoin, ja olen varma että luen tämän vielä toistamiseen,

että se on kuva tästä ajasta ja mahdollisesta tulevaisuudesta, yhdessä hetkessä kuin runoutta, toisessa voimakkaan yhteiskuntakriittistä. Se viiltää ja särkee sydämen, ja saa silti uskomaan hyvään. Siihen että me olemme kaikki vain ihmisiä ja meillä on mahdollisuus valita oikein. Että me kaikki olemme jonkun lapsia. Että jokaisella meistä on tarina,

sekuntien pauhaava koski.

Sen kieli ja Outi Mennan upea suomennos on soljuvaa ja rytmikästä, paikoittain niin kaunista että minua itkettää pelkkä yksittäisiin lauseisiin palaaminen, sen tarina niin hienosti kerrottu että se kaihertaa takaraivossa ja hakkaa sydämessä pitkään, sen hurja rohkeus, ja kasvaa myöhemmin vielä suuremmaksi. Että näin voi kertoa, punoa kudelman jossa kuin vaivihkaa, lause lauseelta on kaikki se hyvä ja paha ja sanoin kuvaamaton mistä meidät on tehty.

Sen maailma piirtyy esiin kirkkaana, juurtuu hetkiin kiinni, tuntuu todelta. Se on meidän maailmamme.

He istuvat rengaskeinuissa ja ottavat vauhtia hyppyyn. Langanohuet säikeemme tulevaisuudesta. Ja kun tuuli voimansa keränneenä yltyy taas ja puhaltaa hiekkaa heidän silmiinsä, he vain nauravat ja panevat kätensä suojaksi.

Valo meidän edellämme.

Minä luen kirjan loppuun aamulla vauvan nukkuessa viltillä, aurinkoläikässä. Viimeisen lauseen jälkeen olo on käsittämättömällä tavalla yhtä aikaa täysin murtunut ja hurjan toiveikas. Yritän kerätä ajatuksia ja tunteita, hahmottaa kokonaisuuden jollaista ei ole koskaan aiemmin tullut vastaan, käsitellä kaikkea sitä mitä kirja on minussa laittanut liikkeelle. En unohda tätä kirjaa ikinä, tiedän sen. Ja sitten hän herää ja minä imetän häntä, katson hänen mantelisilmiään, pieniä pulleita käsiään ja ahnasta suutaan, nieleskelen itkua. Hän on turvassa sylissäni, ei tiedä mistään pahasta vielä mitään. Miten minä ikinä voin suojella häntä maailmalta, siltä samalta jonka myös haluan hänelle tarjota? Miten tämä kaikki täällä on niin järkyttävän kaunista ja kauheaa yhtä aikaa?

Istuuduin nukkuvan tyttäreni vierelle kuuntelemaan hänen hengitystään.

Hän naurahti unissaan, ja minä sipaisin hänen otsaansa ja tiesin, että jos hän katoaisi, minäkin katoaisin.