nyt

 

”I want to stick my net into time and say ”now” as men plant flags on the ice and snow and say ”here”.

 

Emme iltaisin malta mennä ajoissa nukkumaan vaikka pitäisi. Puhumme tytöistämme, katsomme valokuvia, uusia ja vanhoja, kelaamme edestakas videoita esikoisesta, hänkin oli kerran niin pieni, pelkkää pehmeää pyöreyttä, täyttä hymyä, vailla sanoja. Kaipaan tuota pientä, rakastan hulluna tätä nykyistä, hänen uhmakasta herkkyyttään, valpasta katsettaan.

Muistutan itselleni joka päivä, silloinkin kun väsyttää, ehkä eniten silloin, että tämä, kaikki tämä, on niin ainutlaatuista, muista se, muista nämä päivät ja viikot, tämä kesä,

pieni suu rintaa vasten, mustelmat ja naarmut päivettyneissä polvissa, Japanista tuotu tomuinen lippalakki, takkuinen ponihäntä, iltaisin uneen vaipuvat raajat ja aamuyön levottomat, valoisat, hiljaiset tunnnit,

yhtään hetkeä et saa koskaan takaisin.

 

Ja se vain kiihtyy, vuosi vuodelta, viikko viikolta.

 

Muistan kirkkaasti asioita, tunteita ja tilanteita joista on kaksikymmentäviisi vuotta aikaa. Neljännesvuosisata.

Muistan ensimmäisen koulupäivän, sen valtavan avaran pihan ja keltaisen kivitalon, vatsanpohjan ihanan ja kauhean kouraisun.

Muistan ensimmäisen kerran kun luin Pikku Naisia, kun näin Annie Hallin.

Muistan hääpäivän aamun ja ensimmäisen aamun eron jälkeen.

Muistan ensimmäisen kerran kun saavuin New Yorkiin, valoista hehkuvan yötaivaan ja keltaiset taksit, tahmeansakeat hajut ja avaruteen kohoavat tornit, kuin olisin rakastunut.

Muistan tyttöjen potkut pinkeän ihoni alla, tahmean, lämpimän ihon rinnallani, hakkaavan sydämen omaani vasten.

Päivät, viikot, kuukaudet, vuodet. Tässä, nyt, ja sitten jo poissa.

Onhan se ihan järjetöntä.

Vasta eilen täytin viisitoista, matkustin Jerusalemiin ja ihastuin tanskalaiseen poikaan. Se oli eilen, mutta nyt olen kolmekymmentäviisivuotias kahden lapsen äiti. Ymmärrättekö? Ihan järjetöntä.

On päiviä jolloin se vähän ahdistaa. Kaikki mennyt, hetket joita ei ikinä koskaan saa takaisin, joita ei saa kokea uudestaan.

Etten minä enää koskaan voi asua lapsuudenkodissani, herätä aamuisin veljieni kanssa, heilutella jalkojani korkealla kiikkerällä keittiönjakkaralla ja odottaa että äiti antaisi minun syödä päädyt korvapuustitaikinapitkosta.

Etten enää ikinä suutele miestäni ensimmäistä kertaa, tai tuskin ketään muutakaan.

Ja toiseen suuntaan,

että joskus tulee tyttöjeni elämässä päivä jota minä en ole näkemässä, päivä kun enää voi soittaa äidilleni.

 

Ja on päiviä jolloin kaiken tämän tajuaminen tuo iloa ja vapautta, että olen saanut kokea, nähdä ja tuntea näin paljon,

ja miten paljon on vielä edessä,

miten paljon on juuri nyt,

yläkerrassa kolme vielä nukkuu, täällä alakerrassa niin ihanan hiljaista että kohisee.

 

 

4 kommenttia artikkeliin ”nyt

  1. Luin tämän nyt uudestaan ja olin odottanut muiden lukijoiden palautetta, koska luen nekin aina mielelläni. Tää tuli ihan lähelle ja siinä se on. Joskus melkein toivon, että olisin eläin, hetkessä vain. Mutta en tosissani. En halua kaivata mitään, sydän särkyy, mutta muistaminen on se juuri mistä haluan pitää kiinni. Ja niin silloin tulee näitä tunteita. Ja kaipaan. Sitten yritän vain mennä, tehdä ja unohtaa. Ja se on okei, koska olen usein pysähtynytkin. Kaikki, siis juuri tuo elämä kaikkinensa, oma ja rakkaiden, sen rajallisuus, tulee silti koko ajan lähemmäs, ja aika kuluu niin nopeasti. Enkä olekaan enää ihan nuori (jonkun silmissä varmaankin jo vanha), ajattelen sitä, että aika on niin suhteellinen ja jos pidän itsestäni huolen voin elää lähes yhtä kauan kuin olen jo elänyt (eikä se tunnu kovin paljolta) mutta silti se saa jotenkin kiinni. Usein nykyään. Yritän olla jotenkin luonnollisesti, kiinni elämässä, hyväksyä olla läsnä tasapainossa, elää niin etten katuisi. Kysyä aika ajoin, että näinkö haluan elää. Toivon, etten kokisi ajan menneen hukkaan. Ja vaikka kaipaan välillä niin että tekee kipeää, en haluaisi olla muistamatta. Ja kun kysyit, niin järjetöntäkin, ja niin sydäntäsärkevän järkeenkäypää, että ymmärrän!

    Liked by 1 henkilö

    1. Tämä on kyllä semmoinen aihe ettei hetkessä ole käsitelty, kulkee alati mukana, ajan katoava virta, sen paino ja keveys. On ihana elää ja rakentaa tarinaa ja muistoja, mutta sitten se haikeus hetkittäin tuntuu liian paljolta kestää. Vaikka senkin äärelle pysähtyminen niin tärkeää.
      Kiitos kommentista ❤

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s