kohina

 

Haluaisin kirjoittaa Maggie Nelsonin Argonauteista.

Haluaisin kirjoittaa Vuosi New York Timesin toimituksessa – sarjasta.

Haluaisin kirjoittaa siitä millaista on olla kirjailija kesälomalla kahden lapsen kanssa.

 

Haluaisin kirjoittaa vaikka mistä ja ihan mitä tahansa mutta yhden järkevän lauseen muodostamiseen menee noin viisi minuuttia.

 

Tyttö on ollut lomalla viikon. Olen yksin lasten kanssa vielä toisen viikon. Kaipaan hiljaisuutta ja tilaa niin että tekee kipeää.

 

Haluaisin olla vahvempi ihminen, reippaampi äiti.

Haluaisin jaksaa, osata, kestää enemmän.

Haluaisin olla jotenkin jotain enemmän.

 

En tiedä miten yksinhuoltajat selviävät tästä ajasta. En tiedä miten he joilla ei ole tukiverkkoa.

En tiedä miten selittää se, että tunnen itseni hirvittävän yksinäiseksi enkä mitään muuta halua kun olla yksin.

En tiedä miten selittää se, ettei maailmassa ole mitään parempaa, kauniimpaa, tärkeämpää kuin nuo kaksi pientä loistavaa ihmistä enkä silti aina osaa olla heidän lähellään.

 

Viime kesänä ajattelin, odotin, suunnittelin tätä kesää. Ei olisi enää huono, tahmea, nuutunut olo, olisi vauva. Ihana pehmeä täydellinen vauva. Olisi pitkiä, hitaita, lämpimiä päiviä. Olisi täydellinen kesä.

Tänä kesänä minä herään, imetän, nukutan, leikin, teen ruokaa, juon kahvia, vaihdan vaipan, kaiken tämän viiteen kuuteen kertaan ja sitten onkin jo ilta, aurinko hehkuu taivaalla ja maailma kohisee liian kaukana, nukahdan, herään ja sama toistuu.

Minulla on kaikki kun minulla on heidät mutta joskus se kaikki on minulle liian paljon.

Mutta tulee päiviä kun teemme retken puistoon, kun tapaamme ystäviä, kun käymme illalla pitkällä kävelyllä, on niin lämmin kuin jossain etelässä eikä täällä ollenkaan, ja iltoja kun itken toista tuntia kaikkea mahdollista, huonoa ja hyvää ja mitä lie,

ja tulee aamu kun mies vie tytön päiväksi mummilaan, talo hiljenee, vauva ähisee ja hymyilee, pian taas nukahtaa, enkä enää ajattele maailman kohinaa koska saan kirjoittaa, minulla on heidät ja saan silti kirjoittaa, tämä hiljaisuus, tämä kesä, ei täydellinen mutta tämän hetken näköinen,

tämä koti, sen suojissa kohiseva kaikkinainen elämä.

 

 

6 kommenttia artikkeliin ”kohina

  1. Kiitos Helmi!
    Niin hyvä, että kirjoitat. Niin hienosti ja osuvasti. Ja että luen. Lähes terapiaa, ja herätys siihen, etten ole ainut, enkä tietenkään olekaan. Tunnen ja muistan kirkkaasti sen ristiriitaisuuden, joka syntyi sisäisistä haluistani ja toisaalta omista tarpeistani, ja myös vaateista, mitä itselleni asetin. Ja asetan edelleen. Se muutos maailmassa, kun minusta tuli äiti. Vieläkin tuossa kirjoitettuna se tuntuu joltain uudelta ja sanon sen mielessäni uudelleen. Ehkä jos olisin tiennyt, yhtään arvannut sen totaalisuuden. Tai voinut valmistautua siihen, miten se muuttaa maailmani. Ehkä olisin kysynyt joltain, tai lukenut ja oivaltanut jotain. Ollut valmiimpi. Heitä tuli kaksi kerralla, kaksi kaksikiloista ihan pientä, tyttö ja poika. Eikä elämä ole sen jälkeen ollut sama. He ovat parasta maailmassa ja ihanat huipputyypit.
    Kaikki oli hetkittäin, okei ehkä enimmäkseen, pelkkää tunnetta eikä järjen äänelle tuntunut jäävän sen kaipaamaa tilaa. Halusin olla mielikuvani ja toisten odotukset. Halusin herätä vaikken oikeastaan ollut nukkunutkaan, ja ulkoilla, reippailla ja onnistua imetyksessä. Tunnollisena pumppasin maitoa kolmen tunnin välein kellon ympäri ja nuo erirytmiset piti ruokkia kolmen tunnin välein. Uni katosi. Se katosi vuodeksi ja palasi hiljalleen kolmessa vuodessa. Olin raato. Halusin olla kevyt ja energinen, en niin tunteikas vaan iloisen reipas ja touhukas. Ja täytyy muistuttaa itseäni, että olinhan välillä sitäkin. Olen myös introvertti, sen ymmärtäminen on tehnyt hyvää. Olen kantanut syyllisyyttä siitä, etten kokenut itseäni sellaiseksi, mitä olisin halunnut olla tai olin ajatellut olevani, etten ole pystynyt parempaan. Olemaan niitä parhaita verkostoituneita ja sosiaalisia kaikki hoituu äitejä. Nykyään ajattelen joskus myös, että olen pystynyt parempaan, mitä olin osannut ajatella. En ole täydellinen, joo en ole. Sen näyttäminen ja myöntäminen ja se, että annan lasteni tuntea minut sellaisena kuin olen on hyvä juttu. Ja itseni hyväksyminen on heille hyvä esimerkki: Do you. Että tällainen äiti teillä nyt on. Haluaa olla yksinkin. Eikä osaa tai tiedä kaikkea. Se tekee virheitä ja sillä menee hermo. Nauraa ja itkee herkästi. Unohtaa päiväkodin joulujuhlan. Ja se rakastaa teitä maailman ääriin.

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos Anna, niin ihana ja tärkeä tämä. Ja niin samaistuttava, enkä osaa edes ajatella millaista kaikki tämä olisi jos vauvoja olisi kaksi, mun silmissä olet siis supernainen. Ja tuo ”Do you. Että tällainen äiti teillä nyt on.” voisin liimata jääkaapin oveen.

      Tykkää

  2. Samastuin tähän monilta osin, ilman vaipanvaihtoja ja leikkejä. Yksinäisyyden ja sosiaalisuuden ristiriita tulee piinaamaan ikuisesti ja se tunne, että maailma kohisee "tuolla jossain" ja olen kaukana kaikesta.

    Liked by 1 henkilö

  3. Elämäni ehkä rankimpia aikoja olivat pitkät ajat yksin kahden pienen kanssa. Minulle se, yhdistettynä univelkaan, oli melkein liikaa.

    On ihanaa, kun lapset kasvavat. Nyt heitä on jo kolme, mutta isojen kanssa lomailu alkaa pikkuhiljaa muuttua itsellekin rentouttavaksi puuhaksi. Väljyys ympärilläni lisääntyy koko ajan, ja se, myönnän, tuntuu nautinnolliselta. Että minulla on heidät JA myös omaa aikaa ja tilaa alati enemmän. Ylenpalttinen onni.

    Liked by 1 henkilö

    1. Ihana että selvisit! Me onneksi (ainakin vielä) nukumme hyvin, se on tärkeintä.
      Mustakin on tosi kiehtovaa seurata varsinkin isomman kasvua (vauva vielä lähinnä vauvailee) ja hänen kanssaan oleminen onkin jo enemmän sellaista että saa viettää aikaa huipputyypin kanssa, mutta samalla hetkittäin haikailen sitä kolmevuotiasta rakkauspalloa. Se tosin liittyy varmaan myös siihen että silloin oli vain hänet, miten mutkatonta kaikki yhden lapsen kanssa olikaan. Ja toisaalta, nyt kun heitä on kaksi on oleminen väsymyksestä huolimatta jotenkin enemmän elämistä eikä vain opettelemista, hahmottamista ja ihmettelemistä.
      Mutta parasta juuri tuo, kun kaikki solahtaa yhdeksi kokonaisuudeksi.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s