Ajattelin, että

 

Keräsin kirjoja pinoksi. Ajattelin, että ehtisin lukea.

Suunnittelimme miehen kanssa elokuvakerhon, sellaisen jossa katsoisimme kahtena tai ainakin yhtenä iltana viikossa vuorotellen toisen valitseman elokuvan. Ajattelin, että jaksaisin valvoa.

Lupaudin kirjoittamaan kolumnia aikakauslehteen. Ajattelin, että ideoita kyllä riittäisi.

Sovin kustannustoimittajan kanssa, että hän saisi seuraavan version kirjasta elokuussa. Ajattelin, että se olisi mahdollista.

 

Eilen vauva heräsi puoli kuudelta, nukahti tunnin päästä uudelleen, sitten heräsi tyttö. Lähdimme yhdeksältä neuvolaan ja sieltä Linnanmäelle. Tulimme kotiin viideltä, teimme ruokaa ja sitten jotain emmekä oikein mitään kunnes tytöt menivät nukkumaan, kello oli puoli yhdeksän. Kävin sohvalle makaamaan, puhuimme miehen kanssa puolinaisia lauseita, menin kymmenen jälkeen nukkumaan, jossain vaiheessa myös nukahdin, vauva söi kahdelta ja heräsi kuudelta, nukahti tunnin päästä uudelleen, sitten heräsi tyttö.

Tuntuu, etten tällä hetkellä ole muuta kuin äiti. Se on hämmentävää. Usein ihan parasta, mutta hämmentävää. Tämä on jotenkin niin täyttä, intensiivistä ja rajatonta,

kesä ailahtelee ulkona ja mielialat sisällä,

en enää voi, halua tai edes osaa kuvitella, että lapsia ei olisi tai niitä olisi vain yksi, mutta vapauden ääriviivat ovat yhä sisälläni, kyllä minä muistan miltä se tuntui kun sain tehdä ihan mitä tahansa ihan milloin tahansa.

 

Kävimme toissapäivänä Ateneumissa, tyttö sanoi että mieli tule täyteen ajatuksia mutta niitä on vaikea sanoa ääneen. Vähän samalta tuntuu koko ajan; olen ihan täynnä ja samalla täysin vaiti.

Luen sivun sieltä, luvun täältä. Solahdan hetkeksi Patti Smithin pariin, yritän pysyä perässä Maggie Nelsonin nerokkaissa ajatuksissa, aloitan ystävän kirjoittamaa romaania. Haluan lukea koska muuten tuntuu että katoan ja samalla kun luen olen pakahtua halusta kirjoittaa, muistan että minulla on myös romaanikäsikirjoitus kesken, päätän että muistan myös mistä siinä oli kysymys sitten kun minulla taas on aikaa, vauvahan menee päiväkotiin jo kolmentoista kuukauden kuluttua.

Kirjoitan silti joka päivä vähän, edes jotain.

Kirjoitamme, koska emme voi vain elää.

Juon enemmän kahvia kuin aikoihin, keräilen putoilevia hiuksia lattioilta, pesen neljännen kerran tällä viikolla pyykkiä ja jostain syystä uskon, että kun miehen loma alkaa minulla on aikaa olla vaikka mitä ja aikaa lukea, kirjoittaa ja katsoa elokuvia.

Kunhan ensin saisin nukkua vaikka kolmekymmentäkaksi tuntia.

 

 

 

 

3 kommenttia artikkeliin ”Ajattelin, että

      1. Ihana että tulit takaisin. Ja kyllä näissä ajoissa jokainen hetkeksi katoaa, tavalla tai toisella. Ehkä tärkeintä onkin onnistua pitämään hetkittäin kiinni, niiden hetkien avulla pääsee pitkälle.

        Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s