mitä ajattelen öisin

 

Paljonkin, koska en ole juurikaan nukkunut.

Ajattelen Anu Silfverbergin kirjaa Äitikortti.

Yöunet tiivistyvät kahteen, kolmeen repaleiseen tuntiin. Kaikki lapseen liittyvät huomiot liittyvät sen uneen. Kaikki, mitä ylipäätään tapahtuu, liittyy vauvan uneen.

Me emme ole vielä tuossa pisteessä mutta tarpeeksi pitkällä silti. Huonoja öitä on ollut vajaan kuukauden ajan. Väsymys tuntuu hartioissa, silmien takana, kyljissä, on yhtäkkiä täydellisen kokonaisvaltaista.

Leikkaan otsatukan jotta näyttäisin pirteämmältä. Oikeastaan se vain tuo silmäpussit paremmin esille, mutta muutos ilahduttaa silti.

Olen ulkona mahdollisimman paljon.

Luen. Kirjoitan. Hengitän.

 

Aloitamme unikoulun. Illalla minua itkettää. Se on aivan hassua mutta en haluaisi olla poissa vauvan läheisyydestä vaikka haluankin nukkua ja tiedän että jos minä nukun hänen lähellään kumpikaan meistä ei nuku. Ja silti tuntuu siltä kuin pettäisin hänet vaikka hän on isänsä kanssa. Mutta se on vain tunne, ei ajatus. Onneksi. Jokin järki minussa vielä on.

On myös aivan uusia tunteita: muodoton raivo, joka on sekä tulta että nestettä, samanaikaisesti sekä liekehtivä että tulviva. Riitelemme. Ja kun riitelen, tunnen tätä raivoa, jota en ole koskaan ennen kokenut. Saatan huuutaa ”painu helvettiin”. En ole koskaan puhunut näin, mutta väsymys luo voimakkaan illuusion siitä, että millään ei ole mitään väliä, että kaikki on kuitenkin jo menetetty, joten mitä väliä. Mietin, onko tämä haistatteleva ja ilkeä ihminen todellinen minä.

Itken joka päivä.

Minä haastan riitaa ja hajoan pienistäkin vastoinkäymisistä. Sanon miehelle melkein mitä tahansa ja toisessa hetkessä purskahdan itkuun ja taannun itsekin ihan lapseksi, toivon, odotan, vaadin empatiaa ja ymmärrystä.

Haluan vain nukkua ja olla sylissä.

 

Unikoulun ensimmäinen yö menee ihan hyvin. En löydä korvatulppiani joten heräilen vauvan suht säännölliseen itkuun vaikka nukun alimmassa kerroksessa. Nukahdan kuitenkin aina uudestaan kun tulee hiljaista. Lopulta imetän vauvan puoli viideltä ja nukumme vielä puoli seitsemään. Aamulla en ole ihan niin väsynyt.

Ajattelen, että vauvavuoteen mahtuu myös paljon sellaista jota en tule kaipaamaan. Ikinä. Koskaan.

 

Ajattelen Domenico Starnonen romaania Solmut joka ei olekaan niin upea kun odotin. Tarkka ja rehellinen, mutta myös minun makuuni hieman liian etäinen ja analyyttinen, ja samalla tuttavallisen jutusteleva tavalla joka jostain syystä ärsyttää.

Ajattelen Mia Kankimäen romaania Naiset joita ajattelen öisin, joka ei sekään hurmaa minua niin täysin kuin on hurmannut kaikki muut, vaikka siinä paljon kiehtovaa ja kaunista onkin.

Ajattelen Ariel Levyn teosta The Rules Do Not Apply, miten pidän sen selkeästä suoruudesta, avoimuudesta.

Mutta nämä kaikki kirjat ovat vielä kesken, palaan niihin myöhemmin, ehkä.

 

Ajattelen miten moni kirjailija on minut tänä vuonna häikäissyt, Maggie Nelson, Johannes Anyuru, Naja Marie Aidt ja Elin Willows, että he ovat nostaneet riman niin korkealle ettei ehyt ja perushyvä kerronta enää samalla tavalla riitä, että haluan lukea jotain mitä en ole lukenut koskaan ennen.

Juuri niin, paitsi nukkua, haluan myös häikäistyä.

 

Ajattelen, että olen pian kolmekymmentäkuusi mutta en tunnista itsessäni keski-iän ajatuksia tai pelkoja tai kriisiä, sitä on lähipiirissäni liikkeellä, kiellänkö jotain itseltäni? Vai johtuuko se(kin) vauvasta, ei ole energiaa kriisille kun ainoa asia mitä elämältä juuri nyt haluan on nukkua? Että miten kenelläkään joka saa nukkua kokonaisen yön voi olla mikään kriisi?

 

Seuraavana yönä nukun yhden kolmen tunnin katkeamattoman pätkän. Se ei riitä mutta on ihanaa, toivoa antavaa.

Vauva on hämillään uudesta elämänrytmistä, syömme puuroa kuuden aikaan, ulkona on vielä pilkkopimeää. Ajattelen miten hullua se on, että yö jona nukun noin 23-02 ja sitten noin 03-05, on hyvä yö, nukuttu yö. Ja miten uskomattoman lohdullista on tietää että jossain odottaa aika kun nukun seitsemän tuntia,

yö jolloin en ajattele yhtään mitään,

että ainakin olen menossa sitä kohden.

 

 

 

4 kommenttia artikkeliin ”mitä ajattelen öisin

  1. Hei Helmi!

    Tämä on aina niin mahtavaa lukea näitä tunteita ja ajatuksia siitä ajasta, jonka elin noin vuosikymmen sitten. Silloin ajattelin, että voisin yhtä hyvin sopia treffit kahvilaan vaikka kello kolmeksi yöllä, aika menetti merkityksensä, vuorokauden aika oli yhdentekevää. Olin kuitenkin aina yhtä hereillä tai samassa usvaisessa kiputilassa. Kasvava, venyvä vapauden menetys ja silloin uuden ajan, uuden arjen totaalisuus ja vastuu, mitä ei yksinkertaisesti voinut muuta kuin kantaa ja hyväksyä, yhdistettynä siteeseen, joka oli niin luja ja jonka muodostumiseen ei ollut asetettu kysymystä, se vain oli olemassa, ei kehittynyt pikku hiljaa vaan tuli ja oli.
    Ja se raivo, juuri hetkessä liekkeihin syttyvä ja jostain tulviva, ainutkertaisesti minussa herännyt Raivotar, jonka sain lempinimekseni silloin mieheltäni ja jota itseasiassa joskus kaipaan. Raivotar piti puoliaan ja näki selkeästi kaiken väsymyksen keskelläkin, kyseenalaisti eikä hyväksynyt vääryyksiä, näki asioiden läpi, oli suorasanainen ja feministinen, tarkka ja sanavalmis, halusi aukaista äitiyden tabuja, puhua ja kirjoittaa.
    Eikä puhettakaan keski-iän kriisistä silloin, taisin olla itseasiassa juuri samanikäinen 36-vuotias, en minkäänlaisessa yhtälössä olisi voinut keskittyä tai saada aivoissa tilaa oman ikäni tuomiin ajatuksiin. En kokenut niin silloin enkä koe nyt jälkeenpäinkään, että olisin silloin ollut keski-ikäinen, nyt olen.
    Vielä hienompaa olisi ollut lukea silloin, mitä nyt kirjoitat. Nyt tämä on kuitenkin riemastuttavaa, iloisella tavalla vertaistuellista. Jälkeenpäin herää käsitys jo eletystä uudesta murrosiästä, kasvunpaikasta, joka oli itselläni kivulias. Olin pakotettu huomaamaan, mitä kaikkea minuun mahtuu ja sen hyväksyminen ja tiedostaminen on tehnyt hyvää vaikken ehkä olisi sitä valinnut jos se olisi ollut käsissäni, vallassani päättää.
    Ajanjakso on väliaikainen mutta silti se muuttaa kaiken. Nukut vielä täysiä öitä ilman hälytystilaa ja syvästi. Kevyestikin.

    Liked by 1 henkilö

    1. Anna, kiitos, miten ihana, lohdullinen ja ilahduttava kommentti. Tuntuu hyvältä että nämä teksti tarjoavat jotain, elävät jossain, että niiden kautta omakin oleminen jotenkin laajenee, murtautuu hieman ulos. Niinhän se on että tämä aika on monella tavoin täysin universaali, ja sitten toki erojakin on, itse ainakin veikkaan että oma herkkyytteni nostaa kierroksia ja syvyyksiä, saa aikaan tämän kaiken hurjuuden mikä jollekin toiselle saattaa olla paljon kevyempi.

      Ja nyt on jo muutama yö mennyt niin että unta on ollut ja aamuisin taas maailmassa värejä ja selkeitä asioita. Se on ihanaa. Kuin myös se että nyt toisella kerralla on esikoinen alati muistuttamassa että tämä vaihe menee ohi. Varmasti menee.

      Lempeää lokakuuta sulle, ja kiitos vielä sanoistasi ❤

      Tykkää

  2. Poikani ovat nyt 19 ja 17 joten tästä kaikesta on tietysti omalla kohdallani kauheasti aikaa….mutta se oli niin hirveää, etten sitä koskaan unohda. Molempien kanssa aivan karseat yöt, juuri tuollaista, minä täysin sekopää väsymyksestä.

    Sitten mulle tuli kilpirauhasen autoimmuunitulehdus, jonka takia laihduin kauheasti, vaikka olin jo ennestään laiha kun olin niin väsynyt ja maidosta tyhjäksi imetty. Se kilpirauhasjuttu sai mun vielä pahempaan kuntoon.

    En oikein muista mitä tehtiin ja milloin, mutta jotain unikouluja oli, en muista että olisivat kauheasti auttaneet, muistan vaan sen miten sen itse otin, juurin noin että petän lapseni (kun yritän pysyä täysjärkisenä, heh.).

    Kunhan puolisosi tajuaa (ja uskon että tajuaa) että se mitä sanot nyt ei ole totta, siis ne kauheat asiat ja sanat jotka tulevat. Toivon sulle ja teille jaksamista siihen asti että tämä kaikki on menneisyyttä.

    Tykkää

    1. Huh, kuulostaa todella hurjalta. Onneksi selvisit ❤

      Meillä ei tilanne tosiaan ole missään vaiheessa ollut katastrofi, ensimmäisen puoli vuotta vauva nukkui tosi hyvin, ja joka yö on nytkin unta tullut tunteja kuitenkin ja päivisin vauva on nukkunut aina. Ja nyt myös unikoulu tehonnut, muutamassa yössä ero jo huomattava ja olen saanut nukuttua, eli hyvää kohti. Ja ehjiä öitä. Onneksi.

      Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s